AVARA LUONTO

Jaan teille osan lauantaistani.
Rakkaat ihmiset, jakakaa te puolestaan tätä eteenpäin mahdollisuuksienne mukaan. Tarinan suurin heart emoticonansaitsee tulla huomioiduksi!

On marraskuinen aamu Jyväskylän keskustassa. Yön aikana on satanut ohuelti lunta, ja mä olen lähdössä avustajani Millan kanssa reissuun. Sitä on suunniteltu pidemmän aikaa, emmekä me hätkähdä hennoista hiutaleista. Radio soittaa onnelliseksi tekeviä säveliä, ja suuntaamme niiden herätteleminä kohti Ähtärin eläinpuistoa ja Keskisen kyläkauppaa.

Lähellä ensimmäistä kohdetta saamme huomata, ettei talvi ole kaikkialla ainoastaan siellä täällä arasti hiipivä vieras. Lunta sataa viistosti koko taivaan mitalta, ja maisema on paikoitellen pelkkää postikorttia. Etsimme autolle paikan, ostan lipun ja katselen hajamielisenä eläinpuiston matkamuistoja aulan kahviossa. Tässä säässä saattaa olla hankala liikkua puistossa neljän pyörän kanssa…

Samaa mieltä on myös Veikko. Hän soittaa kahvioon ja ilmaisee huolensa. Miehellä on takanaan kolmisenkymmentä vuotta Ähtärin eläinpuiston palveluksessa, ja aamupäivän tavanomaisella huoltokierroksella oli huomio kiinnittynyt nuoreen pyörätuolilla liikkuvaan neitiin. Reitillä on aivan liikaa lunta, pahoitteleva ääni huokaa.

Sama ääni jatkaa - vaihtoehtoja on: entä, jos soitamme aina, kun jäämme lumeen kiinni? Melko epäkäytännöllistä. Ehkä hän hakee pakettiauton, ja katselen elukoita sen kyydistä? Se ei valitettavasti onnistu. Harmistuneina, mutta huolenpidosta otettuina päätämme jatkaa matkaa. Saan lippurahat takaisin, ja kahvion työntekijä antaa meistä kummallekin luvan valita ilmaiseksi jotain mieleistä syötävää.

Mitä asiakaspalvelua! Ehdin hädin tuskin ajatella ajatuksen loppuun asti, kun Veikko astelee sisään kaikessa sympaattisuudessaan. Hän ei ole luovuttavaa tyyppiä. Jos mulla kerran on oma auto, jonne pääsen kyytiin ilman mitään ongelmia, miksi emme kiertelisi sillä? Mies tarjoutuu ajamaan, sillä tuntee reitit läpikotaisin.

Hetkeä myöhemmin istumme kaikki kolme autossa ja ajelemme pitkin lumisia metsäpolkuja. Veikko avaa autostani sivuoven ja houkuttelee eläimet lähelle aitojen reunoja. Katselen niitä autosta käsin, mutta näen taatusti tarkemmin kuin vielä koskaan aiemmin. Kultapanda on suosikkini, ja Veikko on mielissään, kun puiston asukeista etenkin se on äärimmäisen uteliasta sorttia ja tulee hyvin näkösälle.

Matkalla mies kertoo elämästään, pitkästä urastaan eläinpuistossa ja eläimistä sellaisina kuin ne todella ovat – tuttuina. Kaikkihan Ähtärissä tuttua on, niin monen vuoden jälkeen. Harvemmin kukaan enää suoraan kiitosta sanoo, mutta työ on työtä. Minä sanon! Olen hämilläni ja liikuttunut. Vielä kerran Veikko toteaa, että eihän kukaan säälle mitään voi, mutta paha mieli ei saa kenellekään jäädä.

Sitä vaaraa ei ole. Olen pelkkää hymyä. En olisi ikinä uskonut, vaatinut tai olettanut mitään lähellekään tämän kaltaista. Kohtaan paljon hyvyyttä, mutta tämä oli jotain erityistä ja kenties ainutkertaista.

häivähdys kesää <3 kaikki kuvat: rakas Anni 

Veikko on kylläkin toista mieltä: ”Tulette kesällä uudestaan, ja sitten näytän aivan kaiken. Soittakaa etukäteen ja kysykää Veikkoa, etten ole kesälomalla. Tiedän sitten rakentaa lankkuja, ettei jää mitään näkemättä.”

Esteellisyys ja esteettömyys ovat kumpikin usein ajatuksia – oman maailmamme kartta ja ikkuna niihin asioihin, joita itse pidämme tärkeinä. Tänään mä ja mun hyvä mieli oli Veikolle tärkeää. Sen, jos minkä mä muistan aina. Ei ole kyse siitä, kuinka monta metsäkaurista näin, vaan ajatuksesta. Ajatuksista tämä maailma kudotaan, eikä mistään muusta – lopulta.

VOISINPA LUVATA

Kun elokuun alussa tapasimme viimeksi, hän oli kasvanut valtavasti. Hän vaikutti jäntevältä ja uteliaalta, elämännälkäiseltä. Tädin pieni, ajattelin minä ja kosketin pientä päätä.  Haluaisitko ottaa syliin, kysäisi veli. Varoen pitelin kiinni, silittelin sormenpäitä ja katselin. Retkeilin syvälle sydämeen asti ja ehdin ajatella, että jos vain voisin, silittäisin sitä – lempeäksi, rakkautta janoavaksi ja surua hylkiväksi.  

Maailma muuttaa muotoaan joka päivä, sanovat ne, jotka paljon tietävät. Aina sitä ei huomaa, tunne tai aavista. Minun maailmani muuttui helmikuun lopussa. Aivan tavallisena torstaina myöhään illalla minusta tuli täti valloittavalle tummatukkaiselle poikavauvalle. Uni hälveni, ajattelin rakkautta; tällaisenaan se oli minulle aivan uutta. Samanlaista rakkautta en ole tuntenut koskaan aiemmin, ja ehkä siksi maailmani muuttui. Se on nyt kauniimpi kuin ennen veljenpoikani syntymää. Sydämeni teki pienokaiselle aivan ikioman avaran tilan, ja siellä on valitettavan paljon tilaa myös huolille.  

Sellainen minä olen. Murehdin ja pelkään! Välitän niin kovasti, että unohdan toisinaan iloita hetken keveydestä. Mietin usein, miten voisin tuota lasta parhaiten suojella. Hän on niin täynnä elämää, etten soisi ainuttakaan säröä tulevaksi.
Olen varma, että pieni rakkaamme vielä joskus katsoo minua pää kallellaan ja huokaisee: Täti, kyllä minä pärjään!  En minä sitä epäile. Hän on jo nyt niin hurmaava, että selviytyy kyllä. Tahtoisin vain varmistaa, että pärjääminen on vaihe. Se on yhdellä kädellä roikkumista, sinnittelyä, eikä saa missään nimessä jatkua loputtomasti. Haluan olla mukana luomassa ilmapiiriä, joka rohkaisee elämään. Tahdon silitellä pieniä käsiä ja muistuttaa, että saa innostua, saa epäonnistua. Kuka tahansa voi saada ihmeitä aikaan, ja omilla teoillaan voi muuttaa kaikkeuden järjestystä! Saa olla luvan kanssa ihan älyttömän ihana itsensä.

Näemme harvoin. Sitä suren toistuvasti, kuten sitäkin, etten voi tehdä kaikkea hänen kanssaan. En tule antamaan koskaan vauhtia keinuvalle kullannupulle tai vaihda hänelle vaatteita, leiki majaleikkejä tai lentokonetta korkealla katonrajassa. Hän menettää yhtä paljon kuin minä. Toisaalta: minä voin lukea hänelle kirjoja, opetella yhdyssanoja, syödä suklaata salaa äidiltä, ostella uutuusleluja ja puhaltaa polveen, kun ensimmäiset säröt ovat tullakseen. Voin keksiä mielikuvitusmaailman, halata tuhat kertaa ja nauraa hölmöille jutuille illan hämärässä. Ehkä se riittää. Kaksi setää voi ryhtyä lentokoneeksi.

Näen hänet pitkästä aikaa ihan pian. Laukussani on pieni puinen nimikirjain kauniisti paketoituna. Se voi tarkoittaa niin paljon muutakin kuin vain etunimeä. Näin äkkiseltään sanoisin sanat muru, maailmannapa ja mestari. Tai ehkä sittenkin maailmanmullistaja? Sellaiseksi sanoisin. Kirjoitushetkellä radiossa soi Emma Salokoski Ensemble –Voisinpa luvata. Liikutun! Siinä sanotaan kaikki se, mikä tänä iltana vielä jää sanomatta. Yritän huomenna uudestaan, kasvokkain.

Yhden lupauksen voin sinulle antaa, rakas: rakastan sinua - tänään, huomenna ja aina.

POTENTIAALI

Se on hienoimpia tunteita maailmassa.

Tiedättehän – tunne siitä, että maailmankaikkeus ei ole pelkästään pyöreä, se ei missään nimessä ole litteä; se on elossa, se säkenöi ja liikkuu, on kaikkea mitä kulloinkin tahdon sen olevan.

Seikkailu. Se se on.

***

KULJETTAJA: Tervetuloa reitille Jyväskylä-Viitasaari.

Tervetuloa uudistunut määritelmä sanalle elämysmatka, tervetuloa julkinen liikenne ja nouseva halu nähdä kaikki, minkä nähdä voi.

Ehdin 21 vuoden ikään, ennen kuin tein sen: ensimmäisen matkani reittiliikenteen linja-autolla. Olen ehtinyt asua yli kolme vuotta omillani, asuttanut sinä aikana kaikkiaan neljää eri vuokra-asuntoa - olen muuttanut, vaihtanut kaupunkia ja asuinseutua, reissannut pitkin poikin ja löytänyt itseni mitä hassuimmista tilanteista, mutten koskaan matkustanut julkisen liikenteen linja-autossa. Bussit ovat olleet aina esteellisiä, joten olen suosiolla matkustanut taksilla tai henkilöautolla.

Olen niin innoissani Onnibussin ja minun viimein kohdatessa, ettei millään muulla ole väliä. En tiedä, saatteko kiinni senhetkisestä tunnetilasta - kun tekee ensimmäistä kertaa jotain sellaista, minkä ei koskaan uskonut tapahtuvan? Rakastun siihen puheensorinaan, auton etuosassa istuvan miehen nauruun ja siihen pieneen lapseen, joka koko matkan pelaa videopeliä sanomatta sanaakaan. Hullaannun siitä uudesta elämänmaisemasta, jota nuokin ihmiset olemassaolollaan värittävät. Tuntuu hyvältä olla kiinni hetkissä, kieppua uskomattomuuden heijasteessa.

YSTÄVÄ1: Mikä se osoite oli?

Osoite on visusti tallessa. Hahmotushäiriö muistuttaa olemassaolostaan jossain takaraivon tietämillä, vaan ei meillä olekaan hätää: se syötetään suoraan Googleen. Helpotuksen huokaus, vanha tuttu Onnellisuus.

Määränpää löytyy helposti. Sitä ennen on mukava rupatella niitä näitä tuntematta sen kummemmin kiirettä. Lämmin kesäpäivä tekee autiosta kaupungista jollain erikoisella tavalla todella kutsuvan. Vanha hotellirakennus on hellyttävä, mutta sisälle on portaat. Esteellinen maailma on hajottaa jo vahvaksi ehtineen onnellisuuskuplani.

RAVINTOLATYÖNTEKIJÄ: Me voidaan tuoda teille ruoat tuonne telttakatokseen.

Se ei ole vielä auki, mutta saamme mennä sinne silti. Vuodet ovat muokanneet maalaistytöstä ehdan kaupunkilaisen, mutta tästä syystä arvostan pieniä paikkakuntia: asiakaspalvelu on useimmiten erityisen hyvin hallussa. Asetun tyytyväisenä takaisin kuplaani.

Etsin pöydän, josta näen lavalle. Tilaamme kolme ruokalajia, otamme valokuvia ja nautimme pitkästä aikaa toistemme seurasta. Jäätelö maistuu valkosipulilta - ja elämä on hyvää, sillä siinä hetkessä se on ainoa murheeni. Siitä ei laskuteta, joten pian sitäkään ei enää ole. Kevyttä kaikkinensa.

YSTÄVÄ2: Täällähän te olettekin!
Täällähän me - monta monituista tuntia jo! Sekaan vaan, frendi hyvä.

Kiitän ystävistä.

Liikuntarajoitteisuus vaatii paljon suunnitelmallisuutta, ja pidän siitä, että elämä on monelta osin ennakoitavissa. Tämä jo elämäntapaa muistuttava taipumus kiertää keikkoja on kuitenkin tehnyt minusta aiempaa spontaanimman: toisinaan tuntuu hyvältä tehdä jotain, mikä voi parhaimmillaan muotoutua seikkailuksi tämän muuten melko turvatun arjen keskellä.

Jämsässä järjestetty Pipefest näytti jäävän kesän viimeiseksi jukkapoikailuksi. Selailin sen jälkeen keikkakalenteria, mutta syksyn keikat eivät olleet vielä päivittyneet. Ajatus reissusta Viitasaarelle alkoi houkuttaa, mutta vaati paljon järjestelyjä. Olin jo menettää toivoni, mutta rakas pitkäaikainen ystäväni matkusti kotiseudulta luokseni ja oli innoissaan, vaikka iskin faktat hyvissä ajoin pöytään: lähtö kolmelta ja paluukyyti perillä aamuviideltä. Toinen ystävistäni oli keikan aikoihin käymässä kotonaan Pihtiputaalla – tai näin piti olla, kunnes selvisi, että hän tulikin Jyväskylästä asti - ja tahtoi tulla myös mukaan. Olin saanut Suomipopeilla tartutettua uteliaisuuden ja jukkapoikakärpäsen pureman.

Heidän näkemänsä vaivannäkö saa sydämeni lepattamaan.
Olen niin siunattu, ihanien ihmisten ympäröimä! Mu-ka-waa. 

 

TOIMITTAJA: Voisinko haastatella sua vähän?

Hämmennys purkautuu ulos nauruna. Nyökkään, ja nainen hymyilee hyväntuulisena. Hetkeä aiemmin hän on käynyt haastattelemassa Jukka Poikaa tiedustellen muun muassa, onko tällä sellaisia faneja, jotka kiertävät paljon mukana - ja saanut minuun varsin hyvin sopivat tuntomerkit.

Osa kysymyksistä on sellaisia, joihin en osaa antaa selkeää vastausta.

Miksi Jukka Poika? Vastaan lyhennetyn version siitä, miten syynä on enemmänkin kokonaisuus, tämä kaikki: lavalta hohkaava positiivinen energia ja se, että saan kappaleista jotain sellaista voimaa, mitä ei perusarjessa ole alkujaan saatavilla. Jokainen ilta on erilainen. Osaan kappaleet ulkoa ja ikään kuin tulisin kotiin, kun asetun eturiviin: sekä artisti että bändi tunnistaa minut, ja on kuin minä kuuluisin siihen, lavan edustalle hymyilemään leveintä hymyäni. Tuttuus viehättää. On siinä taustalla varmasti sitäkin, että jokaiselta illalta opin jotain: elämästä, ystävistä tai itsestäni. Useimmiten koen monia onnistumisen kokemuksia ohessa ja muistan vähintäänkin sen, miten yksinkertaista onnelliseksi tuleminen on. Nainen hymyilee vastauksilleni. Keikkakertojen määrää kysyttäessä vastaan ympäripyöreästi 35, sillä olen jo pudonnut laskuista. Monta kertaa kuitenkin, toimittaja nauraa.

ARTISTI: Huomasitko? Lauloin nuo eri järjestyksessä!
-- tarpeeksi monta kertaa - niin, että muistan jo paljon. En kuitenkaan liian monesti!

Lavan edessä on viileä ja liikaa hyttysiä, mutta se ei haittaa. Levein hymyni etsii paikkansa. Hyväntuulinen tunnelma matkaa sydämeen asti, ja Viitasaari keinuu harmonisena. Syksyllä keikkailutahti harvenee. Miten ihana päättää kesä näin! 
Ja yep, huomasin. Kuten myös sen, että keikka on oikeasti aivan äärimmäisen hyvä. Kuten sanottua: jokainen ilta on omanlaisensa. On iltoja, jolloin minä olen väsynyt, artisti vähemmän läsnä oleva tai muu yleisö jotenkin hullunkurinen. Nyt kaikki on kohdallaan juuri niin kuin parhaimpina kertoina on.

Hän huutelee lavalta, osaanko jo kaiken ulkoa ja naurahtelee yrittävänsä muuttaa joitain toistuvia tapojaan, jotta voisin joskus yllättyä. Kehun iltaa keikan päätteeksi, ja artisti hymähtelee antavansa sanoilleni painoarvoa, koska takana on todellakin jokunen ilta. Kun sanon saapuvani taas paikalle, nauraa hän. Ei sitä tarvitse erikseen sanoa – tiedän, että sä tulet.

Näinhän se on. Tulenhan minä, aivan varmasti.

Tuntuu hyvältä tietää, että reissuja kannattaa tehdä. Kannattaa säästää ja yllättää itsensä ja muut, sillä se kaikki antaa takaisin. Rakastan niin paljon juuri tätä: elämän suunnatonta sykettä. 

YSTÄVÄ1: Susta ois ollut hauska ottaa kuva ja laittaa se sanakirjaan selitykseksi sanan ’onnellinen’ alle.

Nauran koko olemuksellani. Se on osuva, lempeä huomio läheiseltä. Öisessä kaupungissa ei ole enää ainuttakaan katuvaloa päällä enkä näe eteeni pimeässä. Ei sillä, että edes osaisin enää takaisin. Ystävistä toinen kaivaa kännykän taskustaan ja valaisee tietäni taskulampulla. Se on niitä hetkiä, joina ymmärrän selkeämmin kuin muulloin, miten hyvin kaikki on. En kaipaa mitään tai ketään. Arkisesti saavutettavissa oleva täydellisyys on läsnä.

Istumme linja-autoasemalla pitkän aikaa.

Juttelen naiselle, joka tulee odottamaan kanssamme. Hän on aikeissa jatkaa Helsinkiin asti. Tunnen väsymyksen painavan harteitani. Bussissa työnnän kuulokkeet korviini ja uppoudun utuisuuteen. Kirjoitan kännykän muistion täyteen huomioita, joista myöhemmin kokoan tämän kirjoituksen.

Ennen kuin viimein aamulla nukahdan, katselen makuuhuoneeni seinällä olevaa moniruudukkokehystä. Siihen on kirjoitettuna sellaiset laulunsanat, jotka merkitsevät minulle eniten kaikista tuhansista hienoista lyriikoista. Ne puhuvat sen potentiaalin puolesta, mikä meissä kaikissa piilee ilman, että aina edes oikeastaan sisäistämme sitä. Puoliteholla eläminen on jotain sellaista, mihin en tahdo koskaan syyllistyä.

***

Seikkailu. Se se on

- maailma, johon pitäisi keskeneräisenä suhtautua niin kuin se olisi jo valmis ja valmiimmillaan siten, että se on vielä täysin kesken. 

KOTONA

Havahdun heinäkuisena perjantaiaamuna puhelimen viestiääneen. Luen viestin ystävältä ja naurahdan ääneen. Suljen silmäni vielä hetkeksi ja vähitellen vaivun takaisin uneen. Herättyäni menen suihkuun; teen iholle sokerikuorinnan ja peseydyn vadelmasaippualla, vesi on kuumaa ja polttelee mukavasti - jään hetkeksi siihen, ennen kuin maltan edetä. Valitsen nahkashortsit, ihonväriset sukkahousut ja lyhyen topin. Sää on sateinen, joten päädyn sittenkin pukemaan korkeavyötäröiset farkut. Asetun peilin eteen: huolellinen pohjameikki, huuliin vahvasti punaa, silmiin hillitymmin meikkiä. Pitkäksi kasvaneet hiukset saavat pöyhkeyden tupeerauksesta, ja lakkapilvi valtaa kylpyhuoneen. Olen tyytyväinen lopputulokseen, syön aamiaisen parvekkeella ja nautin ikkunastani avautuvasta maisemasta. Ystäväni soittaa kertoakseen uusimmat rakkauskuvionsa, puhun puhelimeen koko matkan keskustaan. Sitten on jo kiire. Etsin hyvän ystäväni kesäisen kaupungin vilskeestä, ja matka Himokselle voi alkaa. Olen itsevarma, innostunut ja ehdottoman onnellinen.

Olen eturivissä. Joku mies lähelläni kääntyy katsomaan minua ja hymyilee katsoen suoraan silmiin. Hymyilen takaisin. Unohdun välittömästi musiikin syleilyyn, laulan sydämeni kyllyydestä kotiseudusta kertovien laulujen mukana ja huudan aina vähän kovempaa, kun Suomen Chicago mainitaan. Pitkät hiukseni heilahtelevat ja antaisin kaikkeudelle pysyvän luvan jäädä aloilleen. Maailmani on melkein valmis.

Jostain kauempaa ilmestyy suunnilleen ikäiseni mies raidallisessa t-paidassa. Hymyilen vähän kysyvästi, kun hän asettaa kätensä olkapäälleni. Hän kysyy, saisiko ottaa minusta kuvan ja lähettää sen sitten minulle. Ei tarvitse. Teen lähtöä, mutta hän tahtoo vielä tietää, onko minulla ollut kivaa. Onhan minulla!

                 Seuraavaksi mies tarttuu kiinni kädestäni, pitelee sitä hellästi. Huomaan hänen liikuttuvan. Tulen niin iloiseksi, kun sunlaisilla on kivaa. Totuus on, että sun kaltaiset ihmiset ei saa tarpeeksi tässä yhteiskunnassa! Vakuutan naurahdellen, että saan aivan tarpeeksi ja nautin elämästäni. Eiku oikeesti, mua rupee aina itkettää, kun mä nään tollasia kuin sä. Mun käy niin sääliksi sua. Hämmennyn. Se kuva, jonka aamulla kohtasin peilistä, alkaa lause lauseelta hämärtyä ja muuttua toiseksi, itselleni paljon vieraammaksi. Kuulen muutaman surullisen elämäntarinan, sellaisen kuin omani on. Lopuksi mies vielä koskettaa, hymyilee osaaottavasti ja toistaa, että tärkeintä on, että minulla on kivaa. Katoan väkijoukkoon. Seuraavasta esiintyjästä en muista mitään, sillä vaivun hiljalleen omiin ajatuksiini. Enää minulla ei ole kivaa.

Niin. Unohdinko mainita, että käytän päivittäin pyörätuolia? Unohdinko kertoa, että alussa mainitsemissani asioissa tarvitsen kaikissa apua? Jätin kertomatta, että aivan ihana avustaja vietti kanssani useamman tunnin tuona aamuna, jotta pääsin lähtemään. En maininnut sitä heti alussa, koska se ihan todella on minulle sivuseikka. Niin monella asialla on minulle enemmän merkitystä. Arvostan kyllä saamaani apua koko sydämestäni, mutta se, mitä kaikkea en voi tehdä tuntuu pieneltä kaiken sen rinnalla, mitä teen. Elämäni on niin hyvää, täyttä parikymppisen itsestään huolehtivan nuoren naisen  elämää. En osaa sanoiksi pukea sitä tunnetta, mikä minut valtaa noiden kummallisten kohtaamisten aikana. Se valtava turhautuminen ja riittämättömyyden tunne, se huvittuneisuus, joka syvällä sydämessä on surua. Suljen kotioven takanani ja olen nuori, huoliteltu ja valovoimainen nainen lähdössä pitämään hauskaa. Joitakin hetkiä myöhemmin minua katsotaan ja mielen valtaa sääli. Mikä muuttuu matkalla?

Olen tänä kesänä kiertänyt viidet eri festivaalit. Viimeisten kolmen vuoden aikana olen nähnyt satoja ja taas satoja livekeikkoja, tehnyt niistä itselleni jonkinlaisen elämäntavan. Mies, josta teille kerroin, ei ole ainoa laatuaan. Hänen ajatuksensa ovat samoja kuin naisella, jonka kohtasin muutama viikko sitten ja joka nauruni kuultuaan tarttui minusta kiinni ja riemastui siitä, että nauran. Ne ovat samoja kuin niillä kymmenillä ihmisillä, jotka ovat hämmentäneet minua liikuttumalla siitä, että minunlaiseni on heidän joukossaan.

                 Olen varma, että tälläkin hetkellä tätä lukee joku, joka ei käsitä, mistä minä niin mieleni pahoitin. Avaan aihetta lisää: ei ole olemassa minunlaisiani. Millainen on minunlaiseni ihminen? Taidan tietää. Hänellä on ruskeat hiukset, tarttuva nauru, seikkailijan mieli ja palava halu kiertää läpi vuoden Jukka Pojan keikoilla, äärettömän pikkutarkka ja kärsimätön luonne sekä loputon tarve ymmärtää kaikkea ja kaikkia. Haluan olla nainen - ja olen nainen. Jollain käsittämättömällä tavalla lakkaan olemasta, saan hahmoni sähköisestä tuolista. Neljä pyörää ei ole avain minuuteeni. En myöskään ymmärrä, miksen olisi onnellinen. Mikä elämässäni on sellaista, että se vie minulta kyvyn tuntea onnea? Jos ja kun niitä asioita on, ne liittyvät hyvin harvoin fyysiseen erilaisuuteeni. Ehkä tämä tulee yllätyksenä, mutta en herää aamuisin surren toistuvasti jotain, mitä ei koskaan ole edes ollut.

Tehdään tämä nyt kerralla selväksi: minä olen onnellinen. Olen onnellinen siitä syystä, että minulla on kaikki hyvin. En kaipaa sääliä, enkä tee sillä mitään. Jos et vielä osaa, opettele katsomaan minua uusin silmin. Jätä huomiotta kaikki se, mikä johtuu olosuhteista - saatat yllättyä. 

Olen eturivissä. Tuttu biisi kajahtaa ilmoille: Brädin Kotona matkaa sisimpääni ja saa aikaan kylmiä väreitä. Paitsi, että se tuo mieleeni muistoja entiseltä kotiseudulta, se kuvaa ajatuksiani itsestäni: ei toista samanlaista, täällä mä oon mun kotona.

Kun olen minä, olen rakkaimmilla kulmilla. Kyllästyn toisinaan, mutta siitä huolimatta en olisi missään muualla mieluummin - olenhan Kotona. 

PS. Himoksellakin oli lopulta äärettömän kivaa! Kiitän jälleen upeista kesäöistä! :)

ONHAN PÄIVÄ VIELÄ HUOMENNAKIN

Onneen vaaditaan kolme asiaa: jotain tekemistä,
joku jota rakastaa ja jotain mitä toivoa.

— Yvonne Printemps

Koska Kata joutui lähtemään jo torstain ja perjantain välisenä yönä, jäljelle jäävä juhannukseni oli vailla suunnitelmia. Vaikka ajatus noutoruoasta ja Täydellisistä naisista oli varsin kelvollinen, ilahduin aika lailla, kun asia tuli Annin kanssa puheeksi. Kaksi ihanaa naista vailla suunnitelmia - siispä Himokselle!

Torstai oli kovin sateinen, joten perjantain sää tuntui suorastaan hellivän! Jälleen kerran löysimme itsemme hyvissä ajoin porteilta ja suuntasimme syömään ja juomaan. :) Olen jonkinlaisen Pepsimax-riippuvuuden uhri, ja kesäpäivän lämmössä juotu kylmä pepemake oli ehkä parasta ikinä pitkän tauon jälkeen! Tulin hyvälle tuulelle veikeästä tarjoilijasta. Anni otti jotain hassuja videoita, ja seuraavat hetket pyhitimme selfieille.

Anni <3
Varmaankin parasta mun tämän vuoden keväässä
- aivan ainutlaatuinen typy!

ps. Otettiin vaikka miten monta ja vain tämä onnistui?? Tässäkin mun letti lepattaa. Hyvä me! 

Ensimmäisenä oli Nopsajalka. Se on kyllä niin ihana! Ei ikinä uskoisi miestä kolmekymppiseksi perheenisäksi. Viime vuonna kuulinkin tarinaa siitä, miten viime vuonna mies oli näyttänyt paperit festareille saapuessaan. Annikin luuli sitä parikymppiseksi. Hurjaa!
Halusin nähdä Sannin eturivistä, joten lähdimme keikalta kesken kaiken. Muita biisejä en niin tunne, mutta vähän harmitti, kun vasta meidän lähdettyä kajahti ilmoille se kaikkein ihanin: Lupaan olla.

<3 rakkaudella merkitty mies

höpsö <3

Annin tyyli <3_<3 - joo, tyyppi voitti tikkareita - minä, kun yritin edes pyöräyttää, niin...

kaikista kuvista kunnia yhä edelleen Annille

SANNIn keikalla paistoi aurinko! Neiti oli niin kauniina, että mietin vaan moneen kertaan, miltä tuntuisi näyttää joka päivä niin persoonalliselta ja ylväältä. <3_<3 Huh! Lauloin mukana kovaa ja koko sydämelläni. Sanni on ehdottomasti tärkeimpiä artisteja elämässäni - muistan niin monta hetkeä ajalta, jolloin asuin Lahdessa ja kuuntelin suurimpia radiohittejä. Jostain syystä liikutun aina. Nyt osaan jo kaikki muutkin ulkoa, mutta muistot kulkevat silti aina mukana...

Kasmir oli iloinen ja letkeä! En saanut niinkään tunnelmasta kiinni, koska katselimme kauempaa, ja minä olen sitä mieltä, että kaikki tulisi nähdä ihan läheltä oikeanlaisen tunnelman saavuttaakseen. Se johtuu luultavasti siitä, etten näe ihmispaljouden takaa mitään. Suurimmat hitit kuitenkin tempaisivat mukaansa, ja hyvä fiilis oli käsinkosketeltavissa. Samoin kävi ItaloBrothersin ja Pendulumin kohdalla, vaikken etukäteen odottanut juuri mitään.

Anni söi jäätelöä, ja Jenni lauloi yhtä kauniina kuin aina. Rakastan Jennin ääntä ihan todella. Osaan biisit ulkoa ja saan niistä valtavasti voimaa. Tällä kertaa en kuitenkaan osannut keskittyä, sillä kiirehdin hullunkiilto silmissä toisaalle odottamaan Jaria.
Jari on mulle tärkein artisti kaikista, vielä vähän eri tavalla kuin Jukka Poika. Olen kuunnellut Siltsua koko elämäni ja siinä kiteytyy yhteen ihmiseen rakkaimmat hetket niin lapsuudesta kuin nuoruudestakin. Rakastan sitä kykyä muuttua ja heittää herjaa omista heikkouksista. Lavan edessä oli jo ihmisiä, joten miltei paniikinomaisesti etsin paikkani. Siinä oli sitten hyvä olla, ja keikka oli sanoinkuvailematon. Ihmiset lauloivat biisejä ulkomuistista, ja koko paikka oli aivan liekeissä... Selkeästi Siltsu itsekin hämmentyi, kun nuori yleisö oli ratkeamispisteessä! Minä itkin ja nauroin yhtä aikaa, on se vaan niin kertakaikkisen hieno lavalla. Taas kerran: huh!

Popeda oli myös hyvä. Meillä on rakkaan ystäväni kanssa vitsinä jo monen vuoden takaa osa niistä biiseistä, ja siitä syystä tulen aina hyvälle mielelle Popedan keikalla. Kun nimikkobiisini Aino alkoi soida, nauhoitin siitä pätkän Tiinalle. Siellä ei toiminut netti, joten neiti sai sen neljältä yöllä, ja taisin huolellisesti herättää... No, mitäpä ei Popedan takia!

Illan viimeisteli Haloo Helsinki. Suhtaudun kokoonpanoon vaihtelevasti riippuen siitä, kenen seurassa kulloinkin olen; joskus se on minusta inhottavaa rääkymistä ja toisinaan, kuten perjantaina, ehkä taitavin bändi koko Suomessa. Ihana Anni oli niin fiiliksissä, että into tarttui minuunkin! Lauloin mukana ja suorastaan kuulin oman epävireisyyteni, mutta se ei haitannut. Katselin sinistä juhannustaivasta ja suljin sitten silmät. Herranjumala, miten onnellinen olen! ajattelin ja annoin hienojen lyriikoiden imeytyä ihoni alle. Juuri siinä oli niin paras paikka koko maailmassa sillä hetkellä.

Kaiken kaikkiaan ihana ja spontaani päivä! Kotimatkalla väsymys painoi kokonaisen ihmisen verran, mutta olin valtavan onnellinen. Etenkin Anni teki minut kiitolliseksi: ihmisiä, joiden seurassa on niin helppo olla, on harvassa. Tutustuimme Annin kanssa vasta viime vuoden lopulla, mutta jo nyt hän on todella iso osa minua. Annilla on tapana kujeilla ja heittää pientä osuvaa piikkiä, ja minä pidän sellaisesta. Samaan aikaan hän on silti niin herkkä ja ajattelevainen ja teki nytkin kaikkensa minua suojatakseen. Jos jollakulla on sydän paikallaan, niin ehdottomasti Annilla. Näitä ajatuksia pohdin kesäyössä taivaan jo muututtua tummaksi. Se valo, jonka yö oli ympäriltämme haalinut, asettui kaikki minuun.

TYTTÖ SÄ LIIDAAT

Tunnistat aina todellisen ystävän;
kun olet tehnyt itsesi naurettavaksi, hän ei luule sitä sinun pysyväksi olotilaksesi.

— Laurence J. Peter

Vietin tänä vuonna niin ihanan juhannuksen, että hymy on yhä korvissa asti. Voisin vaan jäädä paikoilleni silmät kiinni ja nauttia tästä kuplivasta onnellisuudesta loputtomiin. Ah!
Suurimman osan vapaa-ajastani vietän musiikkitapahtumissa. Moni kysyy, miten jaksan kuunnella ilta toisensa jälkeen samat biisit tai miten ihmeessä saan rahat riittämään. Jos kysyjät tietäisivät sen energian, minkä tapahtumista saan tai näkisivät sen hurjan leveän hymyn kasvoillani, he tuskin enää ihmettelisivät. Musiikin ympäröimänä olen onnellisimmillani.

Teen ensimmäisenä postauksen torstaista!

<3 Katariina - maailmn ihanin vauhtitoveri 

Rakas ystäväni saapui torstaina aamubussilla luokseni. Meillä on hauska tapa - juuri ennen halausta alkaa aina naurattaa! Ehkä tuntuu vaan niin hyvältä nähdä pitkästä aikaa. Tällä kertaa aikaa ei edes ollut ehtinyt kulua kovin kauaa, alle kaksi viikkoa. :) Vaihdoimme luonani kuulumiset, kävimme ostamassa eväitä ja menimme ravintolaan syömään, teimme soittolistaa automatkaa varten ja laittauduimme. Lähdimme puoli viiden aikaan kohti Himosta. Ulkona satoi hulluna, mutta matkan edetessä keli selkeytyi. Olin aivan innoissani!

Olen luonteeltani sellainen, etten siedä myöhästelyä. Se ei johda täsmällisyyteen, vaan siihen, että olen aina kaikkialla liian ajoissa. Katariina on jo tottunut, mutta kyllä neiti naureskeli ja pudisteli neuvottomana päätään, kun me taas seistiin sateisessa säässä tyhjillä porteilla sisäänpääsyä odotellen... Kaiken lisäksi kohdalle osui tarkka järkkäri, ja veimme osan tavaroista narikkaan säilöön. Sitten kiireesti lavan eteen odottamaan Raappanaa ja Puppa J:tä.

Oli mukava katsella, kun Kata fiilisteli sateessa aivan kuten minäkin. Aiemmin olin vitsaillut, että tulisin kuulemaan tuhat kertaa kommenttia huonosta säästä (rakkaudella, naama!) mutta hauskaa näytti siitä huolimatta olevan kummallakin. Hymyilimme valloittavimpia hymyjämme ja ihastelimme Puppa J:n housuja. Ne, jos mitkä olivat hienot!
 

<3 naama!

"Sä oot tossa vähän etualalla. Annas mä otan välillä."
#selfie 

Lisää paljastuksia: jos pidän jostain, pidän täysillä ja ehdoitta. Se taas johtaa siihen, että olen ihan hermoheikkona ja pelkään huolellisten suunnitelmieni puolesta. Kata rauhoitteli katoksen alla sateen suojassa, että varmasti ehditään eturiviin katsomaan Jukka Poikaa. Silti kuikuilin lavan suuntaan kuin strutsi ja olin kuulevinani ystäväni syvät huokaukset. Hyvin ehdittiin! Oli todella onnistunut keikka, vaikka iltapäivälehdistä sainkin lukea väritettyä tarinaa. Väkeä oli vähän, mutta tunnelma oli onnellinen. Näimme pitkästä aikaa maailman ihanimmat Sound Explosion Bandin pojat, ja jo pelkästään se saa minut hymisemään. <3_<3 Viimeisten tahtien kajahtaessa olin varma, että tyytyväisyydestä voi haljeta. 30 ihanaa Jukka Pojan täyttämää iltaa elettynä...

Illan kruunasi Antti Tuisku. Peto oli irti, ja lauloimme mukana väsyneinä, mutta varsin iloisina. Joskus Tuiskun uran alkuaikoina olin suuri fani. Keikan aikana muistot tulvahtelivat mieleen. Siinä on kyllä niiiin suloinen mies! Anttiin on tullut vuosien myötä valtavasti särmää.

Viimeisen esiintyjän skippasimme kokonaan ja odottelimme taksia sisätiloissa syöden irtokarkkeja ja pähkinöitä. Oli jotenkin huvittavaa, kuinka väsyneitä olimme kumpikin. Kata oli ollut edellisiltana ulkona ja reissannut sitten aamulla aikaisin luokseni, minä taas olin valvonut kipujen takia edellisyönä. Se läheisimmissä ystävissä on parasta, ettei haittaa yhtään olla väsynyt! Minusta ainakin tuntui, että suolapähkinöiden syöminen hotellin aulassa oli paras mahdollinen päätös pitkälle päivälle, pääosin siksi, koska tein sen juuri naaman kanssa.

Torstaina kiitin elämästä, kesästä, musiikista ja irtokarkeista. Ennen kaikkea kiitin ystävyydestä enkä ihan kenestä tahansa, vaan juuri tuosta maailman parhaasta hattuhyypästä upeine kiharoineen. Hän oli se, joka hyppäsi 1.16 lähtevään bussiin autiossa Jämsän yössä ehtiäkseen aamuksi taas töihin.

Onko teillä elämässänne tuollaisia ystäviä?

KULKIJAN LAULU

Se mitä on takanamme tai edessämme, on pientä verrattuna siihen, 
mitä on sisällämme.

— Ralph Waldo Emerson

Twitter-profiilini kuvaukseen mahtuu ainoastaan 140 merkkiä. Jottei mikään jäisi kesken, vältin runsassanaisena turhat riskit ja luonnehdin itseni pelkistetysti: kuopustytär kahdelle, pikkusisko neljälle, täti yhdelle ja ystävä useammalle.

Siinä kai ne tärkeimmät. Se, mitä olen, kytkeytyy vahvasti läheisiini. Ekstroverttinä ihmisenä rakastan seuraa ja erilaisten ihmistyyppien läsnäoloa. Jollain tasolla janoan ikuista hyväksyntää ja tietoisuutta siitä, että olen tarpeeksi. Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä varmempi len kuitenkin myös siitä, että se piirre kuuluu ihmisyyteen. Ei ole mahdollista olla ehjä olematta keskeneräinen, ja se jos mikä on anteeksiantava havainto reitillä kohti parempaa itsetuntemusta.

Olen kotoisin pienikokoisesta kunnasta Päijät-Hämeessä, mutta olen asustellut nyt jo muutaman vuoden ajan Keski-Suomessa.  Torstaina tuli kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä hetkestä, kun suunnistin omilleni. Huone, jossa lapsuuteni ja nuoruuteni vietin, muutettiin työtilaksi isälleni - ajatus, jolle lahjoitin jokusen kyyneleen - ja minä muutin parinkymmenen kilometrin päähän lapsuusympyröistä ja asetuin Lahteen, kunnes elämä johdatti tänne Jyväskylään.

kuva: Annieveliina Photography

Täällä elelen nyt, onnellisena. Kasvatan hellää persoonallisuuttani lujemmaksi, mutten pyri kovuuteen. Kirjoitin viime syksynä palkallista blogia ja kynäilin sinne seuraavanlaista luonnehdintaa:
"Inhoan sanaa herkkä. Se tuo mieleeni haurauden ja sirpaleisuuden, särkyvyyden kipeimmän olemuksen. Sitä eittämättä kuitenkin olen: herkkä. Aistin ihmisten tunteita ja mielialoja pienistä eleistä, havainnoin maailmaa tarkkaavaisesti ja toisinaan kannan sen koko painoa sylissäni, vaikkei se olisi tarpeen. Minulle mikään ei ole pientä ja ohimenevää, vaan kaiken otan itselleni täysin. Hetken aikaa olemme olemassa vain me: minä ja tunne. Maailmani horjuu toisinaan sellaisista asioista, joille joku toinen vain rennosti kohauttaa olkiaan. Se on niitä piirteitä, joita päivästä riippuen joko vaalin tai yritän raivolla repiä irti minuudestani. 

Kun herkkyyteen lisätään lempeyttä, rauhallisuutta ja kärsimättömyyttä sopivassa suhteessa, hienoinen määrä itsepäisyyttä, ylpeyttä, pessimismiä ja pelkuruutta, verraten enemmän iloa, valoa ja uskoa hyvyyteen, sosiaalisuutta sekä vakavuutta maailman valtavuuden edessä, synnyn minä. Minä, joka olen yhtä aikaa arka ja niin varma. Minä, joka saan voimaa toisista ja uskon naiivisti siihen, että hyvä voittaa - peläten silti aina pahinta. Minä, joka harvemmin kiukustun tai sanon pahasti; minä, jolla on pienen kaupungin verran erilaisia hymyjä ja tahtoa olla päivä päivältä vahvempi."

Olen edelleen tuo aivan sama Minä.
Parasta kaikessa on, että tuntuu aivan äärettömän hyvältä olla.