VOISINPA LUVATA

Kun elokuun alussa tapasimme viimeksi, hän oli kasvanut valtavasti. Hän vaikutti jäntevältä ja uteliaalta, elämännälkäiseltä. Tädin pieni, ajattelin minä ja kosketin pientä päätä.  Haluaisitko ottaa syliin, kysäisi veli. Varoen pitelin kiinni, silittelin sormenpäitä ja katselin. Retkeilin syvälle sydämeen asti ja ehdin ajatella, että jos vain voisin, silittäisin sitä – lempeäksi, rakkautta janoavaksi ja surua hylkiväksi.  

Maailma muuttaa muotoaan joka päivä, sanovat ne, jotka paljon tietävät. Aina sitä ei huomaa, tunne tai aavista. Minun maailmani muuttui helmikuun lopussa. Aivan tavallisena torstaina myöhään illalla minusta tuli täti valloittavalle tummatukkaiselle poikavauvalle. Uni hälveni, ajattelin rakkautta; tällaisenaan se oli minulle aivan uutta. Samanlaista rakkautta en ole tuntenut koskaan aiemmin, ja ehkä siksi maailmani muuttui. Se on nyt kauniimpi kuin ennen veljenpoikani syntymää. Sydämeni teki pienokaiselle aivan ikioman avaran tilan, ja siellä on valitettavan paljon tilaa myös huolille.  

Sellainen minä olen. Murehdin ja pelkään! Välitän niin kovasti, että unohdan toisinaan iloita hetken keveydestä. Mietin usein, miten voisin tuota lasta parhaiten suojella. Hän on niin täynnä elämää, etten soisi ainuttakaan säröä tulevaksi.
Olen varma, että pieni rakkaamme vielä joskus katsoo minua pää kallellaan ja huokaisee: Täti, kyllä minä pärjään!  En minä sitä epäile. Hän on jo nyt niin hurmaava, että selviytyy kyllä. Tahtoisin vain varmistaa, että pärjääminen on vaihe. Se on yhdellä kädellä roikkumista, sinnittelyä, eikä saa missään nimessä jatkua loputtomasti. Haluan olla mukana luomassa ilmapiiriä, joka rohkaisee elämään. Tahdon silitellä pieniä käsiä ja muistuttaa, että saa innostua, saa epäonnistua. Kuka tahansa voi saada ihmeitä aikaan, ja omilla teoillaan voi muuttaa kaikkeuden järjestystä! Saa olla luvan kanssa ihan älyttömän ihana itsensä.

Näemme harvoin. Sitä suren toistuvasti, kuten sitäkin, etten voi tehdä kaikkea hänen kanssaan. En tule antamaan koskaan vauhtia keinuvalle kullannupulle tai vaihda hänelle vaatteita, leiki majaleikkejä tai lentokonetta korkealla katonrajassa. Hän menettää yhtä paljon kuin minä. Toisaalta: minä voin lukea hänelle kirjoja, opetella yhdyssanoja, syödä suklaata salaa äidiltä, ostella uutuusleluja ja puhaltaa polveen, kun ensimmäiset säröt ovat tullakseen. Voin keksiä mielikuvitusmaailman, halata tuhat kertaa ja nauraa hölmöille jutuille illan hämärässä. Ehkä se riittää. Kaksi setää voi ryhtyä lentokoneeksi.

Näen hänet pitkästä aikaa ihan pian. Laukussani on pieni puinen nimikirjain kauniisti paketoituna. Se voi tarkoittaa niin paljon muutakin kuin vain etunimeä. Näin äkkiseltään sanoisin sanat muru, maailmannapa ja mestari. Tai ehkä sittenkin maailmanmullistaja? Sellaiseksi sanoisin. Kirjoitushetkellä radiossa soi Emma Salokoski Ensemble –Voisinpa luvata. Liikutun! Siinä sanotaan kaikki se, mikä tänä iltana vielä jää sanomatta. Yritän huomenna uudestaan, kasvokkain.

Yhden lupauksen voin sinulle antaa, rakas: rakastan sinua - tänään, huomenna ja aina.