KOTONA

Havahdun heinäkuisena perjantaiaamuna puhelimen viestiääneen. Luen viestin ystävältä ja naurahdan ääneen. Suljen silmäni vielä hetkeksi ja vähitellen vaivun takaisin uneen. Herättyäni menen suihkuun; teen iholle sokerikuorinnan ja peseydyn vadelmasaippualla, vesi on kuumaa ja polttelee mukavasti - jään hetkeksi siihen, ennen kuin maltan edetä. Valitsen nahkashortsit, ihonväriset sukkahousut ja lyhyen topin. Sää on sateinen, joten päädyn sittenkin pukemaan korkeavyötäröiset farkut. Asetun peilin eteen: huolellinen pohjameikki, huuliin vahvasti punaa, silmiin hillitymmin meikkiä. Pitkäksi kasvaneet hiukset saavat pöyhkeyden tupeerauksesta, ja lakkapilvi valtaa kylpyhuoneen. Olen tyytyväinen lopputulokseen, syön aamiaisen parvekkeella ja nautin ikkunastani avautuvasta maisemasta. Ystäväni soittaa kertoakseen uusimmat rakkauskuvionsa, puhun puhelimeen koko matkan keskustaan. Sitten on jo kiire. Etsin hyvän ystäväni kesäisen kaupungin vilskeestä, ja matka Himokselle voi alkaa. Olen itsevarma, innostunut ja ehdottoman onnellinen.

Olen eturivissä. Joku mies lähelläni kääntyy katsomaan minua ja hymyilee katsoen suoraan silmiin. Hymyilen takaisin. Unohdun välittömästi musiikin syleilyyn, laulan sydämeni kyllyydestä kotiseudusta kertovien laulujen mukana ja huudan aina vähän kovempaa, kun Suomen Chicago mainitaan. Pitkät hiukseni heilahtelevat ja antaisin kaikkeudelle pysyvän luvan jäädä aloilleen. Maailmani on melkein valmis.

Jostain kauempaa ilmestyy suunnilleen ikäiseni mies raidallisessa t-paidassa. Hymyilen vähän kysyvästi, kun hän asettaa kätensä olkapäälleni. Hän kysyy, saisiko ottaa minusta kuvan ja lähettää sen sitten minulle. Ei tarvitse. Teen lähtöä, mutta hän tahtoo vielä tietää, onko minulla ollut kivaa. Onhan minulla!

                 Seuraavaksi mies tarttuu kiinni kädestäni, pitelee sitä hellästi. Huomaan hänen liikuttuvan. Tulen niin iloiseksi, kun sunlaisilla on kivaa. Totuus on, että sun kaltaiset ihmiset ei saa tarpeeksi tässä yhteiskunnassa! Vakuutan naurahdellen, että saan aivan tarpeeksi ja nautin elämästäni. Eiku oikeesti, mua rupee aina itkettää, kun mä nään tollasia kuin sä. Mun käy niin sääliksi sua. Hämmennyn. Se kuva, jonka aamulla kohtasin peilistä, alkaa lause lauseelta hämärtyä ja muuttua toiseksi, itselleni paljon vieraammaksi. Kuulen muutaman surullisen elämäntarinan, sellaisen kuin omani on. Lopuksi mies vielä koskettaa, hymyilee osaaottavasti ja toistaa, että tärkeintä on, että minulla on kivaa. Katoan väkijoukkoon. Seuraavasta esiintyjästä en muista mitään, sillä vaivun hiljalleen omiin ajatuksiini. Enää minulla ei ole kivaa.

Niin. Unohdinko mainita, että käytän päivittäin pyörätuolia? Unohdinko kertoa, että alussa mainitsemissani asioissa tarvitsen kaikissa apua? Jätin kertomatta, että aivan ihana avustaja vietti kanssani useamman tunnin tuona aamuna, jotta pääsin lähtemään. En maininnut sitä heti alussa, koska se ihan todella on minulle sivuseikka. Niin monella asialla on minulle enemmän merkitystä. Arvostan kyllä saamaani apua koko sydämestäni, mutta se, mitä kaikkea en voi tehdä tuntuu pieneltä kaiken sen rinnalla, mitä teen. Elämäni on niin hyvää, täyttä parikymppisen itsestään huolehtivan nuoren naisen  elämää. En osaa sanoiksi pukea sitä tunnetta, mikä minut valtaa noiden kummallisten kohtaamisten aikana. Se valtava turhautuminen ja riittämättömyyden tunne, se huvittuneisuus, joka syvällä sydämessä on surua. Suljen kotioven takanani ja olen nuori, huoliteltu ja valovoimainen nainen lähdössä pitämään hauskaa. Joitakin hetkiä myöhemmin minua katsotaan ja mielen valtaa sääli. Mikä muuttuu matkalla?

Olen tänä kesänä kiertänyt viidet eri festivaalit. Viimeisten kolmen vuoden aikana olen nähnyt satoja ja taas satoja livekeikkoja, tehnyt niistä itselleni jonkinlaisen elämäntavan. Mies, josta teille kerroin, ei ole ainoa laatuaan. Hänen ajatuksensa ovat samoja kuin naisella, jonka kohtasin muutama viikko sitten ja joka nauruni kuultuaan tarttui minusta kiinni ja riemastui siitä, että nauran. Ne ovat samoja kuin niillä kymmenillä ihmisillä, jotka ovat hämmentäneet minua liikuttumalla siitä, että minunlaiseni on heidän joukossaan.

                 Olen varma, että tälläkin hetkellä tätä lukee joku, joka ei käsitä, mistä minä niin mieleni pahoitin. Avaan aihetta lisää: ei ole olemassa minunlaisiani. Millainen on minunlaiseni ihminen? Taidan tietää. Hänellä on ruskeat hiukset, tarttuva nauru, seikkailijan mieli ja palava halu kiertää läpi vuoden Jukka Pojan keikoilla, äärettömän pikkutarkka ja kärsimätön luonne sekä loputon tarve ymmärtää kaikkea ja kaikkia. Haluan olla nainen - ja olen nainen. Jollain käsittämättömällä tavalla lakkaan olemasta, saan hahmoni sähköisestä tuolista. Neljä pyörää ei ole avain minuuteeni. En myöskään ymmärrä, miksen olisi onnellinen. Mikä elämässäni on sellaista, että se vie minulta kyvyn tuntea onnea? Jos ja kun niitä asioita on, ne liittyvät hyvin harvoin fyysiseen erilaisuuteeni. Ehkä tämä tulee yllätyksenä, mutta en herää aamuisin surren toistuvasti jotain, mitä ei koskaan ole edes ollut.

Tehdään tämä nyt kerralla selväksi: minä olen onnellinen. Olen onnellinen siitä syystä, että minulla on kaikki hyvin. En kaipaa sääliä, enkä tee sillä mitään. Jos et vielä osaa, opettele katsomaan minua uusin silmin. Jätä huomiotta kaikki se, mikä johtuu olosuhteista - saatat yllättyä. 

Olen eturivissä. Tuttu biisi kajahtaa ilmoille: Brädin Kotona matkaa sisimpääni ja saa aikaan kylmiä väreitä. Paitsi, että se tuo mieleeni muistoja entiseltä kotiseudulta, se kuvaa ajatuksiani itsestäni: ei toista samanlaista, täällä mä oon mun kotona.

Kun olen minä, olen rakkaimmilla kulmilla. Kyllästyn toisinaan, mutta siitä huolimatta en olisi missään muualla mieluummin - olenhan Kotona. 

PS. Himoksellakin oli lopulta äärettömän kivaa! Kiitän jälleen upeista kesäöistä! :)