POTENTIAALI

Se on hienoimpia tunteita maailmassa.

Tiedättehän – tunne siitä, että maailmankaikkeus ei ole pelkästään pyöreä, se ei missään nimessä ole litteä; se on elossa, se säkenöi ja liikkuu, on kaikkea mitä kulloinkin tahdon sen olevan.

Seikkailu. Se se on.

***

KULJETTAJA: Tervetuloa reitille Jyväskylä-Viitasaari.

Tervetuloa uudistunut määritelmä sanalle elämysmatka, tervetuloa julkinen liikenne ja nouseva halu nähdä kaikki, minkä nähdä voi.

Ehdin 21 vuoden ikään, ennen kuin tein sen: ensimmäisen matkani reittiliikenteen linja-autolla. Olen ehtinyt asua yli kolme vuotta omillani, asuttanut sinä aikana kaikkiaan neljää eri vuokra-asuntoa - olen muuttanut, vaihtanut kaupunkia ja asuinseutua, reissannut pitkin poikin ja löytänyt itseni mitä hassuimmista tilanteista, mutten koskaan matkustanut julkisen liikenteen linja-autossa. Bussit ovat olleet aina esteellisiä, joten olen suosiolla matkustanut taksilla tai henkilöautolla.

Olen niin innoissani Onnibussin ja minun viimein kohdatessa, ettei millään muulla ole väliä. En tiedä, saatteko kiinni senhetkisestä tunnetilasta - kun tekee ensimmäistä kertaa jotain sellaista, minkä ei koskaan uskonut tapahtuvan? Rakastun siihen puheensorinaan, auton etuosassa istuvan miehen nauruun ja siihen pieneen lapseen, joka koko matkan pelaa videopeliä sanomatta sanaakaan. Hullaannun siitä uudesta elämänmaisemasta, jota nuokin ihmiset olemassaolollaan värittävät. Tuntuu hyvältä olla kiinni hetkissä, kieppua uskomattomuuden heijasteessa.

YSTÄVÄ1: Mikä se osoite oli?

Osoite on visusti tallessa. Hahmotushäiriö muistuttaa olemassaolostaan jossain takaraivon tietämillä, vaan ei meillä olekaan hätää: se syötetään suoraan Googleen. Helpotuksen huokaus, vanha tuttu Onnellisuus.

Määränpää löytyy helposti. Sitä ennen on mukava rupatella niitä näitä tuntematta sen kummemmin kiirettä. Lämmin kesäpäivä tekee autiosta kaupungista jollain erikoisella tavalla todella kutsuvan. Vanha hotellirakennus on hellyttävä, mutta sisälle on portaat. Esteellinen maailma on hajottaa jo vahvaksi ehtineen onnellisuuskuplani.

RAVINTOLATYÖNTEKIJÄ: Me voidaan tuoda teille ruoat tuonne telttakatokseen.

Se ei ole vielä auki, mutta saamme mennä sinne silti. Vuodet ovat muokanneet maalaistytöstä ehdan kaupunkilaisen, mutta tästä syystä arvostan pieniä paikkakuntia: asiakaspalvelu on useimmiten erityisen hyvin hallussa. Asetun tyytyväisenä takaisin kuplaani.

Etsin pöydän, josta näen lavalle. Tilaamme kolme ruokalajia, otamme valokuvia ja nautimme pitkästä aikaa toistemme seurasta. Jäätelö maistuu valkosipulilta - ja elämä on hyvää, sillä siinä hetkessä se on ainoa murheeni. Siitä ei laskuteta, joten pian sitäkään ei enää ole. Kevyttä kaikkinensa.

YSTÄVÄ2: Täällähän te olettekin!
Täällähän me - monta monituista tuntia jo! Sekaan vaan, frendi hyvä.

Kiitän ystävistä.

Liikuntarajoitteisuus vaatii paljon suunnitelmallisuutta, ja pidän siitä, että elämä on monelta osin ennakoitavissa. Tämä jo elämäntapaa muistuttava taipumus kiertää keikkoja on kuitenkin tehnyt minusta aiempaa spontaanimman: toisinaan tuntuu hyvältä tehdä jotain, mikä voi parhaimmillaan muotoutua seikkailuksi tämän muuten melko turvatun arjen keskellä.

Jämsässä järjestetty Pipefest näytti jäävän kesän viimeiseksi jukkapoikailuksi. Selailin sen jälkeen keikkakalenteria, mutta syksyn keikat eivät olleet vielä päivittyneet. Ajatus reissusta Viitasaarelle alkoi houkuttaa, mutta vaati paljon järjestelyjä. Olin jo menettää toivoni, mutta rakas pitkäaikainen ystäväni matkusti kotiseudulta luokseni ja oli innoissaan, vaikka iskin faktat hyvissä ajoin pöytään: lähtö kolmelta ja paluukyyti perillä aamuviideltä. Toinen ystävistäni oli keikan aikoihin käymässä kotonaan Pihtiputaalla – tai näin piti olla, kunnes selvisi, että hän tulikin Jyväskylästä asti - ja tahtoi tulla myös mukaan. Olin saanut Suomipopeilla tartutettua uteliaisuuden ja jukkapoikakärpäsen pureman.

Heidän näkemänsä vaivannäkö saa sydämeni lepattamaan.
Olen niin siunattu, ihanien ihmisten ympäröimä! Mu-ka-waa. 

 

TOIMITTAJA: Voisinko haastatella sua vähän?

Hämmennys purkautuu ulos nauruna. Nyökkään, ja nainen hymyilee hyväntuulisena. Hetkeä aiemmin hän on käynyt haastattelemassa Jukka Poikaa tiedustellen muun muassa, onko tällä sellaisia faneja, jotka kiertävät paljon mukana - ja saanut minuun varsin hyvin sopivat tuntomerkit.

Osa kysymyksistä on sellaisia, joihin en osaa antaa selkeää vastausta.

Miksi Jukka Poika? Vastaan lyhennetyn version siitä, miten syynä on enemmänkin kokonaisuus, tämä kaikki: lavalta hohkaava positiivinen energia ja se, että saan kappaleista jotain sellaista voimaa, mitä ei perusarjessa ole alkujaan saatavilla. Jokainen ilta on erilainen. Osaan kappaleet ulkoa ja ikään kuin tulisin kotiin, kun asetun eturiviin: sekä artisti että bändi tunnistaa minut, ja on kuin minä kuuluisin siihen, lavan edustalle hymyilemään leveintä hymyäni. Tuttuus viehättää. On siinä taustalla varmasti sitäkin, että jokaiselta illalta opin jotain: elämästä, ystävistä tai itsestäni. Useimmiten koen monia onnistumisen kokemuksia ohessa ja muistan vähintäänkin sen, miten yksinkertaista onnelliseksi tuleminen on. Nainen hymyilee vastauksilleni. Keikkakertojen määrää kysyttäessä vastaan ympäripyöreästi 35, sillä olen jo pudonnut laskuista. Monta kertaa kuitenkin, toimittaja nauraa.

ARTISTI: Huomasitko? Lauloin nuo eri järjestyksessä!
-- tarpeeksi monta kertaa - niin, että muistan jo paljon. En kuitenkaan liian monesti!

Lavan edessä on viileä ja liikaa hyttysiä, mutta se ei haittaa. Levein hymyni etsii paikkansa. Hyväntuulinen tunnelma matkaa sydämeen asti, ja Viitasaari keinuu harmonisena. Syksyllä keikkailutahti harvenee. Miten ihana päättää kesä näin! 
Ja yep, huomasin. Kuten myös sen, että keikka on oikeasti aivan äärimmäisen hyvä. Kuten sanottua: jokainen ilta on omanlaisensa. On iltoja, jolloin minä olen väsynyt, artisti vähemmän läsnä oleva tai muu yleisö jotenkin hullunkurinen. Nyt kaikki on kohdallaan juuri niin kuin parhaimpina kertoina on.

Hän huutelee lavalta, osaanko jo kaiken ulkoa ja naurahtelee yrittävänsä muuttaa joitain toistuvia tapojaan, jotta voisin joskus yllättyä. Kehun iltaa keikan päätteeksi, ja artisti hymähtelee antavansa sanoilleni painoarvoa, koska takana on todellakin jokunen ilta. Kun sanon saapuvani taas paikalle, nauraa hän. Ei sitä tarvitse erikseen sanoa – tiedän, että sä tulet.

Näinhän se on. Tulenhan minä, aivan varmasti.

Tuntuu hyvältä tietää, että reissuja kannattaa tehdä. Kannattaa säästää ja yllättää itsensä ja muut, sillä se kaikki antaa takaisin. Rakastan niin paljon juuri tätä: elämän suunnatonta sykettä. 

YSTÄVÄ1: Susta ois ollut hauska ottaa kuva ja laittaa se sanakirjaan selitykseksi sanan ’onnellinen’ alle.

Nauran koko olemuksellani. Se on osuva, lempeä huomio läheiseltä. Öisessä kaupungissa ei ole enää ainuttakaan katuvaloa päällä enkä näe eteeni pimeässä. Ei sillä, että edes osaisin enää takaisin. Ystävistä toinen kaivaa kännykän taskustaan ja valaisee tietäni taskulampulla. Se on niitä hetkiä, joina ymmärrän selkeämmin kuin muulloin, miten hyvin kaikki on. En kaipaa mitään tai ketään. Arkisesti saavutettavissa oleva täydellisyys on läsnä.

Istumme linja-autoasemalla pitkän aikaa.

Juttelen naiselle, joka tulee odottamaan kanssamme. Hän on aikeissa jatkaa Helsinkiin asti. Tunnen väsymyksen painavan harteitani. Bussissa työnnän kuulokkeet korviini ja uppoudun utuisuuteen. Kirjoitan kännykän muistion täyteen huomioita, joista myöhemmin kokoan tämän kirjoituksen.

Ennen kuin viimein aamulla nukahdan, katselen makuuhuoneeni seinällä olevaa moniruudukkokehystä. Siihen on kirjoitettuna sellaiset laulunsanat, jotka merkitsevät minulle eniten kaikista tuhansista hienoista lyriikoista. Ne puhuvat sen potentiaalin puolesta, mikä meissä kaikissa piilee ilman, että aina edes oikeastaan sisäistämme sitä. Puoliteholla eläminen on jotain sellaista, mihin en tahdo koskaan syyllistyä.

***

Seikkailu. Se se on

- maailma, johon pitäisi keskeneräisenä suhtautua niin kuin se olisi jo valmis ja valmiimmillaan siten, että se on vielä täysin kesken.