KULKIJAN LAULU

Se mitä on takanamme tai edessämme, on pientä verrattuna siihen, 
mitä on sisällämme.

— Ralph Waldo Emerson

Twitter-profiilini kuvaukseen mahtuu ainoastaan 140 merkkiä. Jottei mikään jäisi kesken, vältin runsassanaisena turhat riskit ja luonnehdin itseni pelkistetysti: kuopustytär kahdelle, pikkusisko neljälle, täti yhdelle ja ystävä useammalle.

Siinä kai ne tärkeimmät. Se, mitä olen, kytkeytyy vahvasti läheisiini. Ekstroverttinä ihmisenä rakastan seuraa ja erilaisten ihmistyyppien läsnäoloa. Jollain tasolla janoan ikuista hyväksyntää ja tietoisuutta siitä, että olen tarpeeksi. Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä varmempi len kuitenkin myös siitä, että se piirre kuuluu ihmisyyteen. Ei ole mahdollista olla ehjä olematta keskeneräinen, ja se jos mikä on anteeksiantava havainto reitillä kohti parempaa itsetuntemusta.

Olen kotoisin pienikokoisesta kunnasta Päijät-Hämeessä, mutta olen asustellut nyt jo muutaman vuoden ajan Keski-Suomessa.  Torstaina tuli kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä hetkestä, kun suunnistin omilleni. Huone, jossa lapsuuteni ja nuoruuteni vietin, muutettiin työtilaksi isälleni - ajatus, jolle lahjoitin jokusen kyyneleen - ja minä muutin parinkymmenen kilometrin päähän lapsuusympyröistä ja asetuin Lahteen, kunnes elämä johdatti tänne Jyväskylään.

kuva: Annieveliina Photography

Täällä elelen nyt, onnellisena. Kasvatan hellää persoonallisuuttani lujemmaksi, mutten pyri kovuuteen. Kirjoitin viime syksynä palkallista blogia ja kynäilin sinne seuraavanlaista luonnehdintaa:
"Inhoan sanaa herkkä. Se tuo mieleeni haurauden ja sirpaleisuuden, särkyvyyden kipeimmän olemuksen. Sitä eittämättä kuitenkin olen: herkkä. Aistin ihmisten tunteita ja mielialoja pienistä eleistä, havainnoin maailmaa tarkkaavaisesti ja toisinaan kannan sen koko painoa sylissäni, vaikkei se olisi tarpeen. Minulle mikään ei ole pientä ja ohimenevää, vaan kaiken otan itselleni täysin. Hetken aikaa olemme olemassa vain me: minä ja tunne. Maailmani horjuu toisinaan sellaisista asioista, joille joku toinen vain rennosti kohauttaa olkiaan. Se on niitä piirteitä, joita päivästä riippuen joko vaalin tai yritän raivolla repiä irti minuudestani. 

Kun herkkyyteen lisätään lempeyttä, rauhallisuutta ja kärsimättömyyttä sopivassa suhteessa, hienoinen määrä itsepäisyyttä, ylpeyttä, pessimismiä ja pelkuruutta, verraten enemmän iloa, valoa ja uskoa hyvyyteen, sosiaalisuutta sekä vakavuutta maailman valtavuuden edessä, synnyn minä. Minä, joka olen yhtä aikaa arka ja niin varma. Minä, joka saan voimaa toisista ja uskon naiivisti siihen, että hyvä voittaa - peläten silti aina pahinta. Minä, joka harvemmin kiukustun tai sanon pahasti; minä, jolla on pienen kaupungin verran erilaisia hymyjä ja tahtoa olla päivä päivältä vahvempi."

Olen edelleen tuo aivan sama Minä.
Parasta kaikessa on, että tuntuu aivan äärettömän hyvältä olla.