maanantai 22. kesäkuuta 2015

ONHAN PÄIVÄ VIELÄ HUOMENNAKIN


Onneen vaaditaan kolme asiaa: jotain tekemistä,
joku jota rakastaa ja jotain mitä toivoa.
— Yvonne Printemps

Koska Kata joutui lähtemään jo torstain ja perjantain välisenä yönä, jäljelle jäävä juhannukseni oli vailla suunnitelmia. Vaikka ajatus noutoruoasta ja Täydellisistä naisista oli varsin kelvollinen, ilahduin aika lailla, kun asia tuli Annin kanssa puheeksi. Kaksi ihanaa naista vailla suunnitelmia - siispä Himokselle!

Torstai oli kovin sateinen, joten perjantain sää tuntui suorastaan hellivän! Jälleen kerran löysimme itsemme hyvissä ajoin porteilta ja suuntasimme syömään ja juomaan. :) Olen jonkinlaisen Pepsimax-riippuvuuden uhri, ja kesäpäivän lämmössä juotu kylmä pepemake oli ehkä parasta ikinä pitkän tauon jälkeen! Tulin hyvälle tuulelle veikeästä tarjoilijasta. Anni otti jotain hassuja videoita, ja seuraavat hetket pyhitimme selfieille.


Anni <3
Varmaankin parasta mun tämän vuoden keväässä
- aivan ainutlaatuinen typy!

ps. Otettiin vaikka miten monta ja vain tämä onnistui?? Tässäkin mun letti lepattaa. Hyvä me! 

Ensimmäisenä oli Nopsajalka. Se on kyllä niin ihana! Ei ikinä uskoisi miestä kolmekymppiseksi perheenisäksi. Viime vuonna kuulinkin tarinaa siitä, miten viime vuonna mies oli näyttänyt paperit festareille saapuessaan. Annikin luuli sitä parikymppiseksi. Hurjaa!
Halusin nähdä Sannin eturivistä, joten lähdimme keikalta kesken kaiken. Muita biisejä en niin tunne, mutta vähän harmitti, kun vasta meidän lähdettyä kajahti ilmoille se kaikkein ihanin: Lupaan olla.

<3 rakkaudella merkitty mies
höpsö <3

Annin tyyli <3_<3 - joo, tyyppi voitti tikkareita - minä, kun yritin edes pyöräyttää, niin...

kaikista kuvista kunnia yhä edelleen Annille
SANNIn keikalla paistoi aurinko! Neiti oli niin kauniina, että mietin vaan moneen kertaan, miltä tuntuisi näyttää joka päivä niin persoonalliselta ja ylväältä. <3_<3 Huh! Lauloin mukana kovaa ja koko sydämelläni. Sanni on ehdottomasti tärkeimpiä artisteja elämässäni - muistan niin monta hetkeä ajalta, jolloin asuin Lahdessa ja kuuntelin suurimpia radiohittejä. Jostain syystä liikutun aina. Nyt osaan jo kaikki muutkin ulkoa, mutta muistot kulkevat silti aina mukana...

Kasmir oli iloinen ja letkeä! En saanut niinkään tunnelmasta kiinni, koska katselimme kauempaa, ja minä olen sitä mieltä, että kaikki tulisi nähdä ihan läheltä oikeanlaisen tunnelman saavuttaakseen. Se johtuu luultavasti siitä, etten näe ihmispaljouden takaa mitään. Suurimmat hitit kuitenkin tempaisivat mukaansa, ja hyvä fiilis oli käsinkosketeltavissa. Samoin kävi ItaloBrothersin ja Pendulumin kohdalla, vaikken etukäteen odottanut juuri mitään.

Anni söi jäätelöä, ja Jenni lauloi yhtä kauniina kuin aina. Rakastan Jennin ääntä ihan todella. Osaan biisit ulkoa ja saan niistä valtavasti voimaa. Tällä kertaa en kuitenkaan osannut keskittyä, sillä kiirehdin hullunkiilto silmissä toisaalle odottamaan Jaria.
Jari on mulle tärkein artisti kaikista, vielä vähän eri tavalla kuin Jukka Poika. Olen kuunnellut Siltsua koko elämäni ja siinä kiteytyy yhteen ihmiseen rakkaimmat hetket niin lapsuudesta kuin nuoruudestakin. Rakastan sitä kykyä muuttua ja heittää herjaa omista heikkouksista. Lavan edessä oli jo ihmisiä, joten miltei paniikinomaisesti etsin paikkani. Siinä oli sitten hyvä olla, ja keikka oli sanoinkuvailematon. Ihmiset lauloivat biisejä ulkomuistista, ja koko paikka oli aivan liekeissä... Selkeästi Siltsu itsekin hämmentyi, kun nuori yleisö oli ratkeamispisteessä! Minä itkin ja nauroin yhtä aikaa, on se vaan niin kertakaikkisen hieno lavalla. Taas kerran: huh!

Popeda oli myös hyvä. Meillä on rakkaan ystäväni kanssa vitsinä jo monen vuoden takaa osa niistä biiseistä, ja siitä syystä tulen aina hyvälle mielelle Popedan keikalla. Kun nimikkobiisini Aino alkoi soida, nauhoitin siitä pätkän Tiinalle. Siellä ei toiminut netti, joten neiti sai sen neljältä yöllä, ja taisin huolellisesti herättää... No, mitäpä ei Popedan takia!

Illan viimeisteli Haloo Helsinki. Suhtaudun kokoonpanoon vaihtelevasti riippuen siitä, kenen seurassa kulloinkin olen; joskus se on minusta inhottavaa rääkymistä ja toisinaan, kuten perjantaina, ehkä taitavin bändi koko Suomessa. Ihana Anni oli niin fiiliksissä, että into tarttui minuunkin! Lauloin mukana ja suorastaan kuulin oman epävireisyyteni, mutta se ei haitannut. Katselin sinistä juhannustaivasta ja suljin sitten silmät. Herranjumala, miten onnellinen olen! ajattelin ja annoin hienojen lyriikoiden imeytyä ihoni alle. Juuri siinä oli niin paras paikka koko maailmassa sillä hetkellä.

Kaiken kaikkiaan ihana ja spontaani päivä! Kotimatkalla väsymys painoi kokonaisen ihmisen verran, mutta olin valtavan onnellinen. Etenkin Anni teki minut kiitolliseksi: ihmisiä, joiden seurassa on niin helppo olla, on harvassa. Tutustuimme Annin kanssa vasta viime vuoden lopulla, mutta jo nyt hän on todella iso osa minua. Annilla on tapana kujeilla ja heittää pientä osuvaa piikkiä, ja minä pidän sellaisesta. Samaan aikaan hän on silti niin herkkä ja ajattelevainen ja teki nytkin kaikkensa minua suojatakseen. Jos jollakulla on sydän paikallaan, niin ehdottomasti Annilla. Näitä ajatuksia pohdin kesäyössä taivaan jo muututtua tummaksi. Se valo, jonka yö oli ympäriltämme haalinut, asettui kaikki minuun.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

TYTTÖ SÄ LIIDAAT



Tunnistat aina todellisen ystävän;
kun olet tehnyt itsesi naurettavaksi, hän ei luule sitä sinun pysyväksi olotilaksesi.
Laurence J. Peter


Vietin tänä vuonna niin ihanan juhannuksen, että hymy on yhä korvissa asti. Voisin vaan jäädä paikoilleni silmät kiinni ja nauttia tästä kuplivasta onnellisuudesta loputtomiin. Ah!
Suurimman osan vapaa-ajastani vietän musiikkitapahtumissa. Moni kysyy, miten jaksan kuunnella ilta toisensa jälkeen samat biisit tai miten ihmeessä saan rahat riittämään. Jos kysyjät tietäisivät sen energian, minkä tapahtumista saan tai näkisivät sen hurjan leveän hymyn kasvoillani, he tuskin enää ihmettelisivät. Musiikin ympäröimänä olen onnellisimmillani.

Teen ensimmäisenä postauksen torstaista!


<3 Katariina - maailmn ihanin vauhtitoveri 
Rakas ystäväni saapui torstaina aamubussilla luokseni. Meillä on hauska tapa - juuri ennen halausta alkaa aina naurattaa! Ehkä tuntuu vaan niin hyvältä nähdä pitkästä aikaa. Tällä kertaa aikaa ei edes ollut ehtinyt kulua kovin kauaa, alle kaksi viikkoa. :) Vaihdoimme luonani kuulumiset, kävimme ostamassa eväitä ja menimme ravintolaan syömään, teimme soittolistaa automatkaa varten ja laittauduimme. Lähdimme puoli viiden aikaan kohti Himosta. Ulkona satoi hulluna, mutta matkan edetessä keli selkeytyi. Olin aivan innoissani!

Olen luonteeltani sellainen, etten siedä myöhästelyä. Se ei johda täsmällisyyteen, vaan siihen, että olen aina kaikkialla liian ajoissa. Katariina on jo tottunut, mutta kyllä neiti naureskeli ja pudisteli neuvottomana päätään, kun me taas seistiin sateisessa säässä tyhjillä porteilla sisäänpääsyä odotellen... Kaiken lisäksi kohdalle osui tarkka järkkäri, ja veimme osan tavaroista narikkaan säilöön. Sitten kiireesti lavan eteen odottamaan Raappanaa ja Puppa J:tä.

Oli mukava katsella, kun Kata fiilisteli sateessa aivan kuten minäkin. Aiemmin olin vitsaillut, että tulisin kuulemaan tuhat kertaa kommenttia huonosta säästä (rakkaudella, naama!) mutta hauskaa näytti siitä huolimatta olevan kummallakin. Hymyilimme valloittavimpia hymyjämme ja ihastelimme Puppa J:n housuja. Ne, jos mitkä olivat hienot!
 
<3 naama!

"Sä oot tossa vähän etualalla. Annas mä otan välillä."
#selfie 
Lisää paljastuksia: jos pidän jostain, pidän täysillä ja ehdoitta. Se taas johtaa siihen, että olen ihan hermoheikkona ja pelkään huolellisten suunnitelmieni puolesta. Kata rauhoitteli katoksen alla sateen suojassa, että varmasti ehditään eturiviin katsomaan Jukka Poikaa. Silti kuikuilin lavan suuntaan kuin strutsi ja olin kuulevinani ystäväni syvät huokaukset. Hyvin ehdittiin! Oli todella onnistunut keikka, vaikka iltapäivälehdistä sainkin lukea väritettyä tarinaa. Väkeä oli vähän, mutta tunnelma oli onnellinen. Näimme pitkästä aikaa maailman ihanimmat Sound Explosion Bandin pojat, ja jo pelkästään se saa minut hymisemään. <3_<3 Viimeisten tahtien kajahtaessa olin varma, että tyytyväisyydestä voi haljeta. 30 ihanaa Jukka Pojan täyttämää iltaa elettynä...

Illan kruunasi Antti Tuisku. Peto oli irti, ja lauloimme mukana väsyneinä, mutta varsin iloisina. Joskus Tuiskun uran alkuaikoina olin suuri fani. Keikan aikana muistot tulvahtelivat mieleen. Siinä on kyllä niiiin suloinen mies! Anttiin on tullut vuosien myötä valtavasti särmää.

Viimeisen esiintyjän skippasimme kokonaan ja odottelimme taksia sisätiloissa syöden irtokarkkeja ja pähkinöitä. Oli jotenkin huvittavaa, kuinka väsyneitä olimme kumpikin. Kata oli ollut edellisiltana ulkona ja reissannut sitten aamulla aikaisin luokseni, minä taas olin valvonut kipujen takia edellisyönä. Se läheisimmissä ystävissä on parasta, ettei haittaa yhtään olla väsynyt! Minusta ainakin tuntui, että suolapähkinöiden syöminen hotellin aulassa oli paras mahdollinen päätös pitkälle päivälle, pääosin siksi, koska tein sen juuri naaman kanssa.

Torstaina kiitin elämästä, kesästä, musiikista ja irtokarkeista. Ennen kaikkea kiitin ystävyydestä enkä ihan kenestä tahansa, vaan juuri tuosta maailman parhaasta hattuhyypästä upeine kiharoineen. Hän oli se, joka hyppäsi 1.16 lähtevään bussiin autiossa Jämsän yössä ehtiäkseen aamuksi taas töihin.

Onko teillä elämässänne tuollaisia ystäviä?

maanantai 15. kesäkuuta 2015

KULKIJAN LAULU

Se mitä on takanamme tai edessämme, on pientä verrattuna siihen, 
mitä on sisällämme.
— Ralph Waldo Emerson


Twitter-profiilini kuvaukseen mahtuu ainoastaan 140 merkkiä. Jottei mikään jäisi kesken, vältin runsassanaisena turhat riskit ja luonnehdin itseni pelkistetysti: kuopustytär kahdelle, pikkusisko neljälle, täti yhdelle ja ystävä useammalle.

Siinä kai ne tärkeimmät. Se, mitä olen, kytkeytyy vahvasti läheisiini. Ekstroverttinä ihmisenä rakastan seuraa ja erilaisten ihmistyyppien läsnäoloa. Jollain tasolla janoan ikuista hyväksyntää ja tietoisuutta siitä, että olen tarpeeksi. Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä varmempi len kuitenkin myös siitä, että se piirre kuuluu ihmisyyteen. Ei ole mahdollista olla ehjä olematta keskeneräinen, ja se jos mikä on anteeksiantava havainto reitillä kohti parempaa itsetuntemusta.

Olen kotoisin pienikokoisesta kunnasta Päijät-Hämeessä, mutta olen asustellut nyt jo muutaman vuoden ajan Keski-Suomessa.  Torstaina tuli kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä hetkestä, kun suunnistin omilleni. Huone, jossa lapsuuteni ja nuoruuteni vietin, muutettiin työtilaksi isälleni - ajatus, jolle lahjoitin jokusen kyyneleen - ja minä muutin parinkymmenen kilometrin päähän lapsuusympyröistä ja asetuin Lahteen, kunnes elämä johdatti tänne Jyväskylään.

kuva: Annieveliina Photography


Täällä elelen nyt, onnellisena. Kasvatan hellää persoonallisuuttani lujemmaksi, mutten pyri kovuuteen. Kirjoitin viime syksynä palkallista blogia ja kynäilin sinne seuraavanlaista luonnehdintaa:
"Inhoan sanaa herkkä. Se tuo mieleeni haurauden ja sirpaleisuuden, särkyvyyden kipeimmän olemuksen. Sitä eittämättä kuitenkin olen: herkkä. Aistin ihmisten tunteita ja mielialoja pienistä eleistä, havainnoin maailmaa tarkkaavaisesti ja toisinaan kannan sen koko painoa sylissäni, vaikkei se olisi tarpeen. Minulle mikään ei ole pientä ja ohimenevää, vaan kaiken otan itselleni täysin. Hetken aikaa olemme olemassa vain me: minä ja tunne. Maailmani horjuu toisinaan sellaisista asioista, joille joku toinen vain rennosti kohauttaa olkiaan. Se on niitä piirteitä, joita päivästä riippuen joko vaalin tai yritän raivolla repiä irti minuudestani. 
Kun herkkyyteen lisätään lempeyttä, rauhallisuutta ja kärsimättömyyttä sopivassa suhteessa, hienoinen määrä itsepäisyyttä, ylpeyttä, pessimismiä ja pelkuruutta, verraten enemmän iloa, valoa ja uskoa hyvyyteen, sosiaalisuutta sekä vakavuutta maailman valtavuuden edessä, synnyn minä. Minä, joka olen yhtä aikaa arka ja niin varma. Minä, joka saan voimaa toisista ja uskon naiivisti siihen, että hyvä voittaa - peläten silti aina pahinta. Minä, joka harvemmin kiukustun tai sanon pahasti; minä, jolla on pienen kaupungin verran erilaisia hymyjä ja tahtoa olla päivä päivältä vahvempi."

Olen edelleen tuo aivan sama Minä.
Parasta kaikessa on, että tuntuu aivan äärettömän hyvältä olla. 

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

LAULU SADEPÄIVÄN VARALLE

Me käyttäydymme niin kuin mukavuudet ja ylellisyys olisivat elämän päätarpeita, vaikka onnellisiksi tullaksemme tarvitsemme vain jotakin mistä innostua.
— Charles Kingsley

hurmaava yksityiskohta veljeni kodista :)
kuva: Annieveliina Photography

Tänään on kesäkuun ensimmäinen keskiviikko. Pitkin päivää olen unohtunut unelmoimaan, miettinyt tavallista enemmän tulevaa ja kaikkia niitä asioita, jotka saavat sydämeni pamppailemaan holtittomana. Vuoroin on tuntunut hyvältä ja vuoroin keskivartalon yläpuolelta on puristanut voimakkaasti.

Haluan tämän olevan unelmieni kesä. Haluan päästää irti siitä ajatuksesta, etteivät unelmat käy toteen. Haluan nähdä omat unelmani sellaisina, joihin voin loikata sisään ja samalla nauttia nähtävyyksistä niiden lähellä.

Oma blogi on yksi pitkäaikaisimmasta haaveistani. 
Havaitsin viime kuussa, että innostuminen on sukua onnellisuudelle. Se on olennaisempaa kuin onnistuminen, ehkä jopa tärkeämpää kuin onnellisuus itsessään. Innostuminen sytyttää ihmiseen ainutlaatuisen palon, sydämessä asti sykkii sielun ilo.

Unelmien kesänä saa ja pitää innostua. Tahdon oppia innostumaan itsestäni ja oman elämäni huippukohdista. Niitä on aivan valtavasti, eniten näissä tällaisissa hetkissä, joita vietän ilta-auringon kyläillessä olohuoneessani. Rakastun kesään ja loputtomiin iltoihin, kerään sydämeeni kiinni kaiken tarpeellisen.

Kesä on alkanut. Eräs haaveistani on virallisesti olemassa tänään, kirjaimia toisensa jälkeen muodostamassa helminauhaa talven varalle. Tervetuloa tähän maailmaan, anileonian punainen kynä.


Jaksakaa innostua ja olkaa onnellisia.


PS. Kaikki kiitos ja kunnia blogin ulkoasusta kuuluu rakkaalle Annieveliinalleni.