Havahdun heinäkuisena perjantaiaamuna puhelimen viestiääneen. Luen viestin ystävältä ja naurahdan ääneen. Suljen silmäni vielä hetkeksi ja vähitellen vaivun takaisin uneen. Herättyäni menen suihkuun; teen iholle sokerikuorinnan ja peseydyn vadelmasaippualla, vesi on kuumaa ja polttelee mukavasti - jään hetkeksi siihen, ennen kuin maltan edetä. Valitsen nahkashortsit, ihonväriset sukkahousut ja lyhyen topin. Sää on sateinen, joten päädyn sittenkin pukemaan korkeavyötäröiset farkut. Asetun peilin eteen: huolellinen pohjameikki, huuliin vahvasti punaa, silmiin hillitymmin meikkiä. Pitkäksi kasvaneet hiukset saavat pöyhkeyden tupeerauksesta, ja lakkapilvi valtaa kylpyhuoneen. Olen tyytyväinen lopputulokseen, syön aamiaisen parvekkeella ja nautin ikkunastani avautuvasta maisemasta. Ystäväni soittaa kertoakseen uusimmat rakkauskuvionsa, puhun puhelimeen koko matkan keskustaan. Sitten on jo kiire. Etsin hyvän ystäväni kesäisen kaupungin vilskeestä, ja matka Himokselle voi alkaa. Olen itsevarma, innostunut ja ehdottoman onnellinen.
Olen eturivissä. Joku mies lähelläni kääntyy
katsomaan minua ja hymyilee katsoen suoraan silmiin. Hymyilen takaisin. Unohdun
välittömästi musiikin syleilyyn, laulan sydämeni kyllyydestä kotiseudusta
kertovien laulujen mukana ja huudan aina vähän kovempaa, kun Suomen Chicago mainitaan.
Pitkät hiukseni heilahtelevat ja antaisin kaikkeudelle pysyvän luvan jäädä aloilleen. Maailmani on
melkein valmis.
Jostain kauempaa ilmestyy suunnilleen ikäiseni
mies raidallisessa t-paidassa. Hymyilen vähän kysyvästi, kun hän asettaa
kätensä olkapäälleni. Hän kysyy, saisiko ottaa minusta kuvan ja lähettää sen
sitten minulle. Ei tarvitse. Teen
lähtöä, mutta hän tahtoo vielä tietää, onko minulla ollut kivaa. Onhan minulla!
Seuraavaksi
mies tarttuu kiinni kädestäni, pitelee sitä hellästi. Huomaan hänen
liikuttuvan. Tulen niin iloiseksi, kun sunlaisilla
on kivaa. Totuus on, että sun kaltaiset ihmiset ei saa tarpeeksi tässä
yhteiskunnassa! Vakuutan naurahdellen, että saan aivan tarpeeksi ja nautin
elämästäni. Eiku oikeesti, mua rupee aina
itkettää, kun mä nään tollasia kuin sä. Mun käy niin sääliksi sua. Hämmennyn. Se kuva, jonka aamulla kohtasin peilistä, alkaa lause lauseelta hämärtyä ja muuttua toiseksi, itselleni paljon vieraammaksi. Kuulen muutaman surullisen elämäntarinan, sellaisen kuin omani on. Lopuksi mies vielä koskettaa,
hymyilee osaaottavasti ja toistaa, että tärkeintä on, että minulla on kivaa.
Katoan väkijoukkoon. Seuraavasta esiintyjästä en muista mitään, sillä vaivun
hiljalleen omiin ajatuksiini. Enää minulla ei ole kivaa.
Niin. Unohdinko mainita, että käytän
päivittäin pyörätuolia? Unohdinko kertoa, että alussa mainitsemissani asioissa
tarvitsen kaikissa apua? Jätin kertomatta, että aivan ihana avustaja vietti
kanssani useamman tunnin tuona aamuna, jotta pääsin lähtemään. En maininnut
sitä heti alussa, koska se ihan todella on minulle sivuseikka. Niin monella
asialla on minulle enemmän merkitystä. Arvostan kyllä saamaani apua koko sydämestäni,
mutta se, mitä kaikkea en voi tehdä tuntuu pieneltä kaiken sen rinnalla, mitä
teen. Elämäni on niin hyvää, täyttä parikymppisen itsestään huolehtivan nuoren
naisen elämää. En osaa sanoiksi pukea
sitä tunnetta, mikä minut valtaa noiden kummallisten kohtaamisten aikana. Se
valtava turhautuminen ja riittämättömyyden tunne, se huvittuneisuus, joka
syvällä sydämessä on surua. Suljen kotioven takanani ja olen nuori, huoliteltu
ja valovoimainen nainen lähdössä pitämään hauskaa. Joitakin hetkiä myöhemmin
minua katsotaan ja mielen valtaa sääli. Mikä muuttuu matkalla?
Olen tänä kesänä kiertänyt viidet eri
festivaalit. Viimeisten kolmen vuoden aikana olen nähnyt satoja ja taas satoja
livekeikkoja, tehnyt niistä itselleni jonkinlaisen elämäntavan. Mies, josta
teille kerroin, ei ole ainoa laatuaan. Hänen ajatuksensa ovat samoja kuin naisella,
jonka kohtasin muutama viikko sitten ja joka nauruni kuultuaan tarttui minusta
kiinni ja riemastui siitä, että nauran. Ne ovat samoja kuin niillä kymmenillä
ihmisillä, jotka ovat hämmentäneet minua liikuttumalla siitä, että minunlaiseni
on heidän joukossaan.
Olen
varma, että tälläkin hetkellä tätä lukee joku, joka ei käsitä, mistä minä niin
mieleni pahoitin. Avaan aihetta lisää: ei
ole olemassa minunlaisiani. Millainen on minunlaiseni ihminen? Taidan
tietää. Hänellä on ruskeat hiukset, tarttuva nauru, seikkailijan mieli ja
palava halu kiertää läpi vuoden Jukka Pojan keikoilla, äärettömän pikkutarkka
ja kärsimätön luonne sekä loputon tarve ymmärtää kaikkea ja kaikkia. Haluan olla nainen - ja olen nainen. Jollain käsittämättömällä tavalla lakkaan olemasta, saan hahmoni sähköisestä tuolista. Neljä
pyörää ei ole avain minuuteeni. En myöskään ymmärrä, miksen olisi onnellinen.
Mikä elämässäni on sellaista, että se vie minulta kyvyn tuntea onnea? Jos ja
kun niitä asioita on, ne liittyvät hyvin harvoin fyysiseen erilaisuuteeni. Ehkä
tämä tulee yllätyksenä, mutta en herää aamuisin surren toistuvasti jotain, mitä
ei koskaan ole edes ollut.
Tehdään tämä nyt kerralla selväksi: minä olen
onnellinen. Olen onnellinen siitä syystä, että minulla on kaikki hyvin. En
kaipaa sääliä, enkä tee sillä mitään. Jos et vielä osaa, opettele katsomaan
minua uusin silmin. Jätä huomiotta kaikki se, mikä johtuu olosuhteista - saatat
yllättyä.
Olen eturivissä. Tuttu biisi kajahtaa ilmoille: Brädin Kotona matkaa sisimpääni ja saa aikaan kylmiä väreitä. Paitsi, että se tuo mieleeni muistoja entiseltä kotiseudulta, se kuvaa ajatuksiani itsestäni: ei toista samanlaista, täällä mä oon mun kotona.
Kun
olen minä, olen rakkaimmilla kulmilla. Kyllästyn toisinaan, mutta siitä huolimatta en olisi missään muualla mieluummin - olenhan Kotona.
PS. Himoksellakin oli lopulta äärettömän kivaa! Kiitän jälleen upeista kesäöistä! :)