sunnuntai 22. marraskuuta 2015

AVARA LUONTO

Jaan teille osan lauantaistani.
Rakkaat ihmiset, jakakaa te puolestaan tätä eteenpäin mahdollisuuksienne mukaan. Tarinan suurin heart emoticonansaitsee tulla huomioiduksi!

On marraskuinen aamu Jyväskylän keskustassa. Yön aikana on satanut ohuelti lunta, ja mä olen lähdössä avustajani Millan kanssa reissuun. Sitä on suunniteltu pidemmän aikaa, emmekä me hätkähdä hennoista hiutaleista. Radio soittaa onnelliseksi tekeviä säveliä, ja suuntaamme niiden herätteleminä kohti Ähtärin eläinpuistoa ja Keskisen kyläkauppaa.
Lähellä ensimmäistä kohdetta saamme huomata, ettei talvi ole kaikkialla ainoastaan siellä täällä arasti hiipivä vieras. Lunta sataa viistosti koko taivaan mitalta, ja maisema on paikoitellen pelkkää postikorttia. Etsimme autolle paikan, ostan lipun ja katselen hajamielisenä eläinpuiston matkamuistoja aulan kahviossa. Tässä säässä saattaa olla hankala liikkua puistossa neljän pyörän kanssa…
Samaa mieltä on myös Veikko. Hän soittaa kahvioon ja ilmaisee huolensa. Miehellä on takanaan kolmisenkymmentä vuotta Ähtärin eläinpuiston palveluksessa, ja aamupäivän tavanomaisella huoltokierroksella oli huomio kiinnittynyt nuoreen pyörätuolilla liikkuvaan neitiin. Reitillä on aivan liikaa lunta, pahoitteleva ääni huokaa.
Sama ääni jatkaa - vaihtoehtoja on: entä, jos soitamme aina, kun jäämme lumeen kiinni? Melko epäkäytännöllistä. Ehkä hän hakee pakettiauton, ja katselen elukoita sen kyydistä? Se ei valitettavasti onnistu. Harmistuneina, mutta huolenpidosta otettuina päätämme jatkaa matkaa. Saan lippurahat takaisin, ja kahvion työntekijä antaa meistä kummallekin luvan valita ilmaiseksi jotain mieleistä syötävää.
Mitä asiakaspalvelua! Ehdin hädin tuskin ajatella ajatuksen loppuun asti, kun Veikko astelee sisään kaikessa sympaattisuudessaan. Hän ei ole luovuttavaa tyyppiä. Jos mulla kerran on oma auto, jonne pääsen kyytiin ilman mitään ongelmia, miksi emme kiertelisi sillä? Mies tarjoutuu ajamaan, sillä tuntee reitit läpikotaisin.

Hetkeä myöhemmin istumme kaikki kolme autossa ja ajelemme pitkin lumisia metsäpolkuja. Veikko avaa autostani sivuoven ja houkuttelee eläimet lähelle aitojen reunoja. Katselen niitä autosta käsin, mutta näen taatusti tarkemmin kuin vielä koskaan aiemmin. Kultapanda on suosikkini, ja Veikko on mielissään, kun puiston asukeista etenkin se on äärimmäisen uteliasta sorttia ja tulee hyvin näkösälle.

Matkalla mies kertoo elämästään, pitkästä urastaan eläinpuistossa ja eläimistä sellaisina kuin ne todella ovat – tuttuina. Kaikkihan Ähtärissä tuttua on, niin monen vuoden jälkeen. Harvemmin kukaan enää suoraan kiitosta sanoo, mutta työ on työtä. Minä sanon! Olen hämilläni ja liikuttunut. Vielä kerran Veikko toteaa, että eihän kukaan säälle mitään voi, mutta paha mieli ei saa kenellekään jäädä.
Sitä vaaraa ei ole. Olen pelkkää hymyä. En olisi ikinä uskonut, vaatinut tai olettanut mitään lähellekään tämän kaltaista. Kohtaan paljon hyvyyttä, mutta tämä oli jotain erityistä ja kenties ainutkertaista.
häivähdys kesää <3 kaikki kuvat: rakas Anni 
Veikko on kylläkin toista mieltä: ”Tulette kesällä uudestaan, ja sitten näytän aivan kaiken. Soittakaa etukäteen ja kysykää Veikkoa, etten ole kesälomalla. Tiedän sitten rakentaa lankkuja, ettei jää mitään näkemättä.”

Esteellisyys ja esteettömyys ovat kumpikin usein ajatuksia – oman maailmamme kartta ja ikkuna niihin asioihin, joita itse pidämme tärkeinä. Tänään mä ja mun hyvä mieli oli Veikolle tärkeää. Sen, jos minkä mä muistan aina. Ei ole kyse siitä, kuinka monta metsäkaurista näin, vaan ajatuksesta. Ajatuksista tämä maailma kudotaan, eikä mistään muusta – lopulta.

2 kommenttia:

  1. Tää teksti laittoi hymyilemään! Kiitos siitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun kommentoit! :) Veikko on kyllä pop!!

      Poista