sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

KOTONA


Havahdun heinäkuisena perjantaiaamuna puhelimen viestiääneen. Luen viestin ystävältä ja naurahdan ääneen. Suljen silmäni vielä hetkeksi ja vähitellen vaivun takaisin uneen. Herättyäni menen suihkuun; teen iholle sokerikuorinnan ja peseydyn vadelmasaippualla, vesi on kuumaa ja polttelee mukavasti - jään hetkeksi siihen, ennen kuin maltan edetä. Valitsen nahkashortsit, ihonväriset sukkahousut ja lyhyen topin. Sää on sateinen, joten päädyn sittenkin pukemaan korkeavyötäröiset farkut. Asetun peilin eteen: huolellinen pohjameikki, huuliin vahvasti punaa, silmiin hillitymmin meikkiä. Pitkäksi kasvaneet hiukset saavat pöyhkeyden tupeerauksesta, ja lakkapilvi valtaa kylpyhuoneen. Olen tyytyväinen lopputulokseen, syön aamiaisen parvekkeella ja nautin ikkunastani avautuvasta maisemasta. Ystäväni soittaa kertoakseen uusimmat rakkauskuvionsa, puhun puhelimeen koko matkan keskustaan. Sitten on jo kiire. Etsin hyvän ystäväni kesäisen kaupungin vilskeestä, ja matka Himokselle voi alkaa. Olen itsevarma, innostunut ja ehdottoman onnellinen.




Olen eturivissä. Joku mies lähelläni kääntyy katsomaan minua ja hymyilee katsoen suoraan silmiin. Hymyilen takaisin. Unohdun välittömästi musiikin syleilyyn, laulan sydämeni kyllyydestä kotiseudusta kertovien laulujen mukana ja huudan aina vähän kovempaa, kun Suomen Chicago mainitaan. Pitkät hiukseni heilahtelevat ja antaisin kaikkeudelle pysyvän luvan jäädä aloilleen. Maailmani on melkein valmis.

Jostain kauempaa ilmestyy suunnilleen ikäiseni mies raidallisessa t-paidassa. Hymyilen vähän kysyvästi, kun hän asettaa kätensä olkapäälleni. Hän kysyy, saisiko ottaa minusta kuvan ja lähettää sen sitten minulle. Ei tarvitse. Teen lähtöä, mutta hän tahtoo vielä tietää, onko minulla ollut kivaa. Onhan minulla!
                 Seuraavaksi mies tarttuu kiinni kädestäni, pitelee sitä hellästi. Huomaan hänen liikuttuvan. Tulen niin iloiseksi, kun sunlaisilla on kivaa. Totuus on, että sun kaltaiset ihmiset ei saa tarpeeksi tässä yhteiskunnassa! Vakuutan naurahdellen, että saan aivan tarpeeksi ja nautin elämästäni. Eiku oikeesti, mua rupee aina itkettää, kun mä nään tollasia kuin sä. Mun käy niin sääliksi sua. Hämmennyn. Se kuva, jonka aamulla kohtasin peilistä, alkaa lause lauseelta hämärtyä ja muuttua toiseksi, itselleni paljon vieraammaksi. Kuulen muutaman surullisen elämäntarinan, sellaisen kuin omani on. Lopuksi mies vielä koskettaa, hymyilee osaaottavasti ja toistaa, että tärkeintä on, että minulla on kivaa. Katoan väkijoukkoon. Seuraavasta esiintyjästä en muista mitään, sillä vaivun hiljalleen omiin ajatuksiini. Enää minulla ei ole kivaa.



Niin. Unohdinko mainita, että käytän päivittäin pyörätuolia? Unohdinko kertoa, että alussa mainitsemissani asioissa tarvitsen kaikissa apua? Jätin kertomatta, että aivan ihana avustaja vietti kanssani useamman tunnin tuona aamuna, jotta pääsin lähtemään. En maininnut sitä heti alussa, koska se ihan todella on minulle sivuseikka. Niin monella asialla on minulle enemmän merkitystä. Arvostan kyllä saamaani apua koko sydämestäni, mutta se, mitä kaikkea en voi tehdä tuntuu pieneltä kaiken sen rinnalla, mitä teen. Elämäni on niin hyvää, täyttä parikymppisen itsestään huolehtivan nuoren naisen  elämää. En osaa sanoiksi pukea sitä tunnetta, mikä minut valtaa noiden kummallisten kohtaamisten aikana. Se valtava turhautuminen ja riittämättömyyden tunne, se huvittuneisuus, joka syvällä sydämessä on surua. Suljen kotioven takanani ja olen nuori, huoliteltu ja valovoimainen nainen lähdössä pitämään hauskaa. Joitakin hetkiä myöhemmin minua katsotaan ja mielen valtaa sääli. Mikä muuttuu matkalla?

Olen tänä kesänä kiertänyt viidet eri festivaalit. Viimeisten kolmen vuoden aikana olen nähnyt satoja ja taas satoja livekeikkoja, tehnyt niistä itselleni jonkinlaisen elämäntavan. Mies, josta teille kerroin, ei ole ainoa laatuaan. Hänen ajatuksensa ovat samoja kuin naisella, jonka kohtasin muutama viikko sitten ja joka nauruni kuultuaan tarttui minusta kiinni ja riemastui siitä, että nauran. Ne ovat samoja kuin niillä kymmenillä ihmisillä, jotka ovat hämmentäneet minua liikuttumalla siitä, että minunlaiseni on heidän joukossaan.
                 Olen varma, että tälläkin hetkellä tätä lukee joku, joka ei käsitä, mistä minä niin mieleni pahoitin. Avaan aihetta lisää: ei ole olemassa minunlaisiani. Millainen on minunlaiseni ihminen? Taidan tietää. Hänellä on ruskeat hiukset, tarttuva nauru, seikkailijan mieli ja palava halu kiertää läpi vuoden Jukka Pojan keikoilla, äärettömän pikkutarkka ja kärsimätön luonne sekä loputon tarve ymmärtää kaikkea ja kaikkia. Haluan olla nainen - ja olen nainen. Jollain käsittämättömällä tavalla lakkaan olemasta, saan hahmoni sähköisestä tuolista. Neljä pyörää ei ole avain minuuteeni. En myöskään ymmärrä, miksen olisi onnellinen. Mikä elämässäni on sellaista, että se vie minulta kyvyn tuntea onnea? Jos ja kun niitä asioita on, ne liittyvät hyvin harvoin fyysiseen erilaisuuteeni. Ehkä tämä tulee yllätyksenä, mutta en herää aamuisin surren toistuvasti jotain, mitä ei koskaan ole edes ollut.

Tehdään tämä nyt kerralla selväksi: minä olen onnellinen. Olen onnellinen siitä syystä, että minulla on kaikki hyvin. En kaipaa sääliä, enkä tee sillä mitään. Jos et vielä osaa, opettele katsomaan minua uusin silmin. Jätä huomiotta kaikki se, mikä johtuu olosuhteista - saatat yllättyä. 



Olen eturivissä. Tuttu biisi kajahtaa ilmoille: Brädin Kotona matkaa sisimpääni ja saa aikaan kylmiä väreitä. Paitsi, että se tuo mieleeni muistoja entiseltä kotiseudulta, se kuvaa ajatuksiani itsestäni: 
ei toista samanlaista, täällä mä oon mun kotona.
Kun olen minä, olen rakkaimmilla kulmilla. Kyllästyn toisinaan, mutta siitä huolimatta en olisi missään muualla mieluummin - olenhan Kotona. 

PS. Himoksellakin oli lopulta äärettömän kivaa! Kiitän jälleen upeista kesäöistä! :)

16 kommenttia:

  1. Olipa mahtavasti kirjoitettu! Olen sunlainen, olen nimittäin kuullut tuon saman avautumisen meistä tällaisista kovin monen monta kertaa. Ja kyllä, tunnistan myös erittäin hyvin tuon fiiliksen, joka siitä seuraa. Puit sen sanoiksi todella upeasti! Oli ilo löytää blogisi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti, kiitos! :) Näitä näköjään riittää. Yleensä en edes välitä, mutta toisinaan se minunkin mittani täyttyy. :D Mut löytää hyvin usein lukemasta sun blogia. Oot timanttia!

      Poista
  2. vau mikä postaus, todella koskettava ja ajatuksia herättävä! oot rohkea ja esimerkillinen, you rock! :)

    VastaaPoista
  3. Todella hyväkirjoitus!!
    Voisit lähettää tämän Hesarille,
    ajattelemisen aihetta monelle!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha - voi että, kiitos! :) Ihanaa loppukesää sulle!

      Poista
  4. Huikea kirjoitus. Tutustuin viime kesänä pyörätuolissa istuvaan tyttöön ja jossain vaiheessa tuli mieleen, miten ihmiset säälivät häntä tavallaan aivan turhaan - hän elää elämäänsä kuitenkin täysillä. Kaikki eivät yksinkertaisesti pysty sisäistämään, mitä toisen elämä on, elleivät ole kulkeneet täysin samaa polkua. Toisen onnellisuus voi näyttäytyä toiselle aivan jonain muuna. Elämästä nauttiminen ei tosiaankaan ole siitä kiinni, onko sokea, kuuro, lyhytkasvuinen tai käyttääkö vaikka pyörätuolia. Tämän todisti tuo tuntemani tyttö, joka pystyi tekemään kaikkea mitä muutkin, jopa enemmänkin. Samaa paloa näen sussa! Mukavaa kesää sulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan! Toki on asioita, joita joskus kaipaan ja elämäni vaatii monin verroin enemmän suunnittelua kuin monella, mutta olen löytänyt kaikkeen keinot ja tottunut elämään niin. :) Mutta onhan se niinkin, että usein on vaikea hypätä vieraan kenkiin. Kiitos mukavasta kommentista ja onnellista kesää sulle! :)

      Poista
  5. Aivan ihana teksti, menin iha sanattomaks! Ei voi ku hattuu nostaa Sinulle, vau, miten hieno ja ihana ihminen olet! Tämän käsityksen sain Sinusta pelkän tekstin perusteella! Lisää kaltaisiasi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä! Kiitos <3 Oletpa ihana! Mukavaa kesää!

      Poista
  6. Hei sattumalta eksyin blogiis ja tää oli eka postaus minkä luin, aivan mielettömän upea teksti!! Jatka tuolla asenteella :-)

    VastaaPoista
  7. Ihan mieletön kirjoitus!!!!! <3 Mä oon ihan samaa mieltä anonyymin kans, voisit ihan hyvin laittaa tän Hesarille, menis varmasti läpi. Tämä oli niin tyylikkäästi ja hyvällä maulla kirjoitettu, ihana ja koskettava teksti, että tästä voisi moni ottaa onkeensa. Tekstin perusteella vaikutat ihanan valovoimaiselta ja fiksulta neidolta ja inspiroit mua! :) Vaikka ei ole kevein aihe, tästä tuli silti hyvä mieli. Kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, oon ihan otettu <3 Kiitos! Hurjan ihana kommentti!

      Poista
  8. Ehkä ns. terveiden pitäisi myös opetella näyttämään ilonsa? Olin taannoin konsertissa, nautin silmin nähden eturivissä eikä se jäänyt huomioimatta esiintyjiltäkään. Saamani palaute oli positiivista ja ihanaa!

    Miksi muka on ihme, jos liikuntarajoitteinen iloitsee? Hyvä teksti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on niin totta! :) Muutenkin enemmän hyvää mieltä yleisöön!
      Kiitos kommentistasi. Iloitaan jatkossakin!

      Poista